Kuulumisia ja avautumista

Sain edelliseen postaukseen kommentin, jossa kysyttiin, että oonko saanu tietoja yliopistoista. Siihen vastaillessani totesin, että mä kirjottelen harvemmin tänne nykysin enää mitään sellasta, että mitä mun elämään kuuluu, eikä siksi oo tullut edes mainittua ko. asiasta mitään. Sen takia ajattelin, että voisin pitkästä aikaa selittää vähän mun elämän viimeaikasista tapahtumista :)

Alotetaan nyt vaikka siitä, että niinkun oon muutamaan otteeseen täälläkin todennutkin - viime kevät oli mun elämän kamalin. Kaikki asiat kaatui niskaan yks toisensa jälkeen, olipa sitten kyse sitten siitä, että kaikkien läheisten stressaantuneisuus purkautui muhun yhtäaikaa tai siitä, että menetin luottamuksen yhteen itselleni todella tärkeään henkilöön. Siitä, että mummu kuoli päivää ennen äikän yo-esseekoetta, minkä seurauksena kusin aika näyttävästi omaan tasooni nähden sen ainoan aineen, jossa ikinä koin itsekin olevani hyvä. Siitä, että sen seurauksena mun taidot haukuttiin lyttyyn, minkä seurauksena mun itsetunto laski nollaan. En pitänyt itseäni hyvänä enää missään, en kirjoittamisessa, en valokuvauksessa, en elämässä. Kaikki todellakin kaatui niskaan. Se, että erosin mun pitkäaikasesta poikaystävästä. Se, että kaiken tän keskellä tukea sai vain harvoilta ja valituilta - samalla kun loput käskivät ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa valituksen. Ja lopuista asioista en tahdo täällä edes puhua. 

Rehellisesti sanottuna mä menetin mun elämänhalun lopulta. Luulin, ettei mun oo edes tarkoitus olla onnellinen. Itkin päivittäin monen viikon ajan - välillä edes tietämättä sitä, miksi itkin, samalla yrittäen valmistautua vääjäämättä lähestyvään lääkiksen pääsykokeeseen. Pääsykokeeseen, jota olin odottanut seiskaluokasta asti, joka olisi se avain mun unelma-ammattiin. Ymmärsin jo silloin, että en tulisi onnistumaan. Mulla oli vaan voimat loppu. 

Yhtäkkiä loppukeväästä jokin kuitenkin muuttui. Periaatteessa pikkuhiljaa, mutta oikeastaan se tapahtui yhdessä päivässä, kun sain mun yo-tulokset. Siellä oli kaks maailman ihaninta yllätystä, mitkä kompensoi sitä masentavaa kirjainta äikän ja fysiikan (...ja mun ikuisen vihollisen, kemian....) kohdalla. Mä kirjoitin pitkästä matikasta ja pitkästä enkusta E:n, syksyllä olin saanut bilsasta E:n. Mä kirjotin 3/4 pakollisesta aineesta tuon arvosanan, mikä tuntui ihan uskomattomalta. Olin myös alkanut lähentyä tämän postauksen kuvissa esiintyvän pojan kanssa, ja meillä oli aivan älyttömän kivaa yhdessä. Ei taka-ajatuksia - vain puhdasta ystävyyttä, käsittämätöntä sekoilua (klik) ja rajatonta hauskuutta. Olin lähentynyt myös muiden uusien tuttavuuksien kanssa, ja yhtäkkiä se valaistuminen vaan iski; mä oon elossa. Mä oon onnellinen, mä nauran, mä oon oma itteni. Mä selviän. En ehkä pääsykokeesta, mutta tästä keväästä. Ihan koko elämästä. 

Tässä kuvassa mun kasvoilla on aito hymy. Tää on otettu kaks kuukautta sen jälkeen, kun olin valmis luovuttamaan. Puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun ymmärsin lopultakin kaiken kääntyvän parhain päin. Neljä päivää sen jälkeen, kun feilasin mun elämäni tärkeimmän kokeen. Päivä sen jälkeen, kun onnistuin tietämättäni kokeessa, jota en silloin edes pitänyt tärkeänä. Kolme viikkoa ennen sitä, kun itkisin onnesta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Katsellen maailman kauneinta auringonlaskua, kuiskaten taivaanrannan pilvilinnoja kohti kyynelten valuessa poskilla:

"Sä uskoit muhun loppuun asti ja vielä silloinkin, kun kaikki oli loppunut. Sä näit mut silloin ja mä tiedän, että sä näät mut nytkin, vaikken mä voikaan nähdä sua. Sä istut täällä auton takapenkillä papan kanssa, te ootte mun luona mihin kuljenkin. Te varjelette mua ja mun askeleita, ohjaatte oikealle polulle. Polulle, jonka mä viimeinkin löysin. Polulle, jolta mä en poikkea enää koskaan.

Mummu. Mä oon lopultakin onnellinen."

Otettu meidän 1kk päivänä:)

Siitä hetkestä kahden päivän päästä mä pääsin viikoks rentoutumaan Menorcalle, mistä saatte nähdä lisää kuvia seuraavassa postauksessa. Mä otin aurinkoa, mä uin, mä valokuvasin. Mä nauroin ja hymyilin; aamulla herätessäni meren ääniin, päivällä kävellessäni rantaboulevardia pitkin, tuntiessani auringon lämmittävän mun niskaa. Illalla syödessäni hyvää ruokaa, katsellessani muistikortin täyttäviä kuvia ja saadessani viestin ihmiseltä, jonka näkemistä en jaksaisi odottaa. 

Palasin kotiin lopullisesti sinä ihmisenä, joka olen. Iloisena, jättipäisenä oravana. Heinäkuun alussa olin saanut kaikki tulokset yliopistoista. En päässyt lääkikseen, mikä ei ollut yllätys. En päässyt journalistiikalle, mikä oli vielä vähemmän yllätys, koska en edes mennyt pääsykokeeseen, vaikka sinne kutsun sainkin. Pääsin papereilla Kuopioon lukemaan soveltavaa fysiikkaa. Pääsin Jyväskylään lukemaan biologiaa. Ja noiden kahden jälkimmäisen väliltä valitsin jälkimmäisen.

Mä jään Jyväskylään vielä ainakin vuodeksi ja pyrin lukemaan nanotieteitä. Alan lukemaan kolmen päivän päästä ensi kevään lääkiksen pääsykoetta varten, koska tänä vuonna mua ei estä mikään. Mä en anna minkään tulla mun ja mun unelman väliin. Jos mä selvisin viime keväästä, niin hitto vie muahan ei 18 lukiokirjaa pysäytä. Toukokuun 2015 lopussa mä osaan ne vaikka takaperin - myös sen kirotun sähkömagnetismin, joka ei oo mun päähän tarttunut vielä 13 lukukerrankaan jälkeen. 

Kaiken vuodatuksen jälkeen voisin tiivistää tän muutamiin sanoihin. Uskokaa itseenne älkääkä antako vastoinkäymisten lannistaa. Niitä voi tulla yks tai useita, pieniä tai isoja. Mutta kaiken jälkeen se aurinko paistaa aina lopulta. Mä sanoin mun yhdelle tärkeimmistä kavereista mun yhden ehkä legen-waitforit-daarisimmista lausahduksista: 

Vasta sitten, kun koko maailma räjähtää just sillon, kun oot bunkkerissa suojassa, ja ainoostaan sä, sun laminoitu yo-tokari ja yks lokki selviitte, ja se tokari huutaa improbaturia ja se lokki paskoo sun päähän, niin sit. Sit sä voit sanoo että sun elämässäs ei mikään onnistu. 

Muistakaa tää. Olkaa onnellisia. Ja varokaa lokkeja. 

Mä tein sen

Tää kevät oli rankin ja kamalin, mitä oon ikinä kokenu. Kaikki mahollinen tuntu menevän pieleen pienintä yksityiskohtaa myöten, jokainen päivä oli taistelu alusta alkaen - että pääsin ylös sängystä, että jaksoin pysytellä jaloillaan, jotka tuntu pettävän alta hetkellä millä hyvänsä. Kaikkein raskainta oli se, että mummu kuoli päivää ennen äikän kirjotuksia, joten olin koko kirjotushetken ihan shokissa ja itkin useita tunteja monen viikon ajan. Luulin, etten vois ees kirjottaa koko ainetta, jossa yleensä oon pärjännyt siis tosi hyvin.

Mä kuitenkin tein sen. Mä kirjotin yhteensä kuusi ainetta, joista pakolliset meni paremmin kun olisin koskaan voinu oottaa. Kirjotin pitkästä matikasta ja enkusta E:n, ja vaikka odotukset olikin äikän kohdalla olleet ihan siellä L:ssä asti, selvisin kuitenkin siitä kunnialla läpi ihan hirveestä tilanteesta huolimatta.

Eilen se kaikki taistelu päätty siihen hetkeen, kun avasin Wilman ja näin mun arvosanat. Mun matikka ja enkku oli nousseet molemmat alustavasta arviosta yhellä pykälällä, kaikki muutkin oli menneet suht hyvin. Mä tajusin, että kahden viikon päästä saisin seistä hymyillen muiden kanssa Paviljongissa ja laittaa valkosen lakin päähän.

Kun iskä tuli kotiin, se tuli halaamaan mua ja sanoi "mummu ois susta niin ylpee". Aloin itkee, koska mummu luotti muhun viimeseen asti ja tiesin lopultakin, ettei sen luottamus ollu turhaa. Mä oikeesti tein sen, mä onnistuin, niinkun mummu aina sanoi. Mä pidin mun antaman lupauksen sille ja selvisin tästä keväästä. Mä oon taas oma itteni, mä oon lopultakin onnellinen. Mä oon kevään 2014 ylioppilas.

Even the smallest creatures can reach the highest places.

... niin, ja tosiaan loppukevennyksenä .. :D Tää mun onnellisuus purkautu eilen Sakun kanssa siten, että päätettiin vielä kerran nolata ittemme lukiolaisina keskellä koulun käytävää. Kerättiin muutamia katseita ja sain tästä jo yhden kommentinkin edelliseen postaukseen, mutta halusin jakaa tän ihanan ja upeen hetken myös teidän kanssa :D

Kuvia eiliseltä + Kolmiodraama Elementsin (Elmeri) ja Lightroomin (Vallu) kanssa

Kävin eilen nappaamassa Sakesta parit profiilikuvat ja ajattelin jakaa ne sitten tännekin :) Mitä tykkäätte?

Tiedättekste sen fiiliksen, kun opitte jotain uutta, ja tekis mieli sen jälkeen vaan tehä sitä samaa asiaa taukoomatta? Heitellä 1362 volttia peräkkäin, piirtää joka paikkaan elävän näkönen orava, neuloa 17 paria kirjolapasia, neljä villapaitaa, 12 sukkaparia ja päälle 10 patalappua (*köh* äiti *ysk*) tai vaikka photoshopata 6 tuntia putkeen kuvia ihan vaan siitä ilosta, että vihdoinkin värit alkaa näyttää samalta kun omissa mielikuvissa? Jos joltakin meni ohi, niin puhuin viimesessä kohdassa siis itestäni :D 

Kolmen vuoden ajan mä ja mun Elements ollaan oltu aika erottamattomia, mutta meidän suhde on ollu oikeestaan aina tosi pinnallinen. Oon käyttäny sitä häpeilemättä hyväkseni tosi basic asioissa, mutten koskaan vaivautunu ottamaan selvää, mitä kaikkea se pieni, hiljainen softa oikeesti pitääkään sisällään. Se on ollu mun apuna aina kun oon halunnu poistaa keskellä nenää nököttävän finnin tai luoda lasittuneeseen katseeseen säihkettä ja vipinää, tehdä muutamia tavanomaisia virityksiä värimaailmaan tai vaikka piirtää jonkun pään päälle virnistelevän kissan. Suoraan sanottuna pidin sitä vaan tylsänä, satunnaisesti tarpeellisena asiana mun elämässä. Se oli mulle laastari, koska en voinut saada sitä, mitä palavasti halusin - Photoshop CS6:tta, tuota kaikkivoipaa valokuvaajien oikeaa kättä.

 Ikäänkun mulla ja Elmerillä ei olis ollu jo tarpeeks ongelmia ennestään; pahin oli vasta edessä. Meidän suhde koki kovan kolahduksen viime syksynä mun ajauduttua suhteeseen helpon ja vastustamattoman Lightroomin kanssa. Vietin sen kanssa aikaa, muokkasin kuvia aamusta iltaan - samalla kun mun uskollinen Elmeri itki käyttämättömyyttään. Mihin mä tarvitsisin murto-osaa Photoshoppien kuninkaasta, kun voisin saada Lightroomin, nuoren prinssi Valohuoneen ? Sen avulla mä saisin harmaan tähtitaivaan sinertämään safiirien tavoin, sen avulla mä poistaisin kerralla 10 finniä yhdellä klikkauksella. Tummat silmänaluset? Gone. Levinneet meikit? No problem. 

Yhtenä rumaakin rumempana syysiltana (oon kyllästyny romantiikkaan, kaikki on aina hienoo ja kaunista. Munkin novelleissakin lumihiutaleet tanssahtelee keveästi ilmassa saaden jok' ikisen solun huokaamaan yhteen rauhaisasti ikiunta nukkuvan lumipeitteen kanssa. Siis come on, mitä järkeä tossakin lauseessa todellisuudessa on? Jotain rajaa.) päätin kuitenkin lähestyä Elmeriä uudestaan. Yllätyin suunnattomasti kun mun unohdettu hylkiö mahdollistikin jotain, mihin Vallu ei pystynyt. Opettelin käyttämään tasotyökaluja, tein asioita, joita en uskonut tekeväni. Rakas Elmeri, miten en nähnyt sitä kaikkea potentiaalia sussa aiemmin? Miten en nähnyt sitä, mikä oli piilossa harmahtavan aloitusnäytön toisella puolen?

Mun ja Elmerin suhde oli syttynyt uudestaan ennennäkemättömällä tavalla, mutta olin yhä vahvasti sidoksissa Valluun. Se poisti yhä finnit tehokkaammin kuin Vanish Oxi Action Crystal White likatahrat valkopyykistä. Mä en tahtonut ajautua taas sen pauloihin - halusin oppia tuntemaan Elmerin paremmin. Vallu oli - ja on - tosi upea kumppani, mutta se paljasti oikeastaan todellisen luonteensa kerralla. Mitään ei jäänyt piiloon, mitään ei jäänyt arvailun varaan. Helppoa ja haasteetonta; meidän suhde oli tasaisempi kuin Pohjojammaan peltomaisema - ihan toista kuin se, mitä Elmerin kanssa. Kaikesta huolimatta halusin molemmat. 

Tänään mä, Elmeri ja Vallu ollaan polyamorisessa suhteessa ja tullaan tosi hyvin toimeen. Saatan ensin vierailla Vallun luona ja säätää jotain, minkä jälkeen käännyn Elmerin puoleen. Vallu poistaa finnit ja kirkastaa päivän, Elmeri saa aikaan taianomaisia efektejä. Oli miten oli, ne tekee mun päivistä upeita, ne tuo niihin sisältöä. Me ollaan erottamattomat.

Kirjotinko just draamanovellin mun suhteesta kahteen elottomaan kuvanmuokkausohjelmaan? Lähtikö tää todellakin liikkeelle siitä, että opin eilen tekemään Elementsillä muutamia uusia värisäätöjä ja tänään muokkasin huvikseni yhtä kuvaa kaks tuntia? Ens yönä nukun enemmän. I promise.

Sorry guys, no translation this time. I just wrote a short story about my relationship with two completely lifeless Photoshop softwares.  I guess I should sleep a bit more.