Kuulumisia ja avautumista

Sain edelliseen postaukseen kommentin, jossa kysyttiin, että oonko saanu tietoja yliopistoista. Siihen vastaillessani totesin, että mä kirjottelen harvemmin tänne nykysin enää mitään sellasta, että mitä mun elämään kuuluu, eikä siksi oo tullut edes mainittua ko. asiasta mitään. Sen takia ajattelin, että voisin pitkästä aikaa selittää vähän mun elämän viimeaikasista tapahtumista :)

Alotetaan nyt vaikka siitä, että niinkun oon muutamaan otteeseen täälläkin todennutkin - viime kevät oli mun elämän kamalin. Kaikki asiat kaatui niskaan yks toisensa jälkeen, olipa sitten kyse sitten siitä, että kaikkien läheisten stressaantuneisuus purkautui muhun yhtäaikaa tai siitä, että menetin luottamuksen yhteen itselleni todella tärkeään henkilöön. Siitä, että mummu kuoli päivää ennen äikän yo-esseekoetta, minkä seurauksena kusin aika näyttävästi omaan tasooni nähden sen ainoan aineen, jossa ikinä koin itsekin olevani hyvä. Siitä, että sen seurauksena mun taidot haukuttiin lyttyyn, minkä seurauksena mun itsetunto laski nollaan. En pitänyt itseäni hyvänä enää missään, en kirjoittamisessa, en valokuvauksessa, en elämässä. Kaikki todellakin kaatui niskaan. Se, että erosin mun pitkäaikasesta poikaystävästä. Se, että kaiken tän keskellä tukea sai vain harvoilta ja valituilta - samalla kun loput käskivät ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa valituksen. Ja lopuista asioista en tahdo täällä edes puhua. 

Rehellisesti sanottuna mä menetin mun elämänhalun lopulta. Luulin, ettei mun oo edes tarkoitus olla onnellinen. Itkin päivittäin monen viikon ajan - välillä edes tietämättä sitä, miksi itkin, samalla yrittäen valmistautua vääjäämättä lähestyvään lääkiksen pääsykokeeseen. Pääsykokeeseen, jota olin odottanut seiskaluokasta asti, joka olisi se avain mun unelma-ammattiin. Ymmärsin jo silloin, että en tulisi onnistumaan. Mulla oli vaan voimat loppu. 

Yhtäkkiä loppukeväästä jokin kuitenkin muuttui. Periaatteessa pikkuhiljaa, mutta oikeastaan se tapahtui yhdessä päivässä, kun sain mun yo-tulokset. Siellä oli kaks maailman ihaninta yllätystä, mitkä kompensoi sitä masentavaa kirjainta äikän ja fysiikan (...ja mun ikuisen vihollisen, kemian....) kohdalla. Mä kirjoitin pitkästä matikasta ja pitkästä enkusta E:n, syksyllä olin saanut bilsasta E:n. Mä kirjotin 3/4 pakollisesta aineesta tuon arvosanan, mikä tuntui ihan uskomattomalta. Olin myös alkanut lähentyä tämän postauksen kuvissa esiintyvän pojan kanssa, ja meillä oli aivan älyttömän kivaa yhdessä. Ei taka-ajatuksia - vain puhdasta ystävyyttä, käsittämätöntä sekoilua (klik) ja rajatonta hauskuutta. Olin lähentynyt myös muiden uusien tuttavuuksien kanssa, ja yhtäkkiä se valaistuminen vaan iski; mä oon elossa. Mä oon onnellinen, mä nauran, mä oon oma itteni. Mä selviän. En ehkä pääsykokeesta, mutta tästä keväästä. Ihan koko elämästä. 

Tässä kuvassa mun kasvoilla on aito hymy. Tää on otettu kaks kuukautta sen jälkeen, kun olin valmis luovuttamaan. Puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun ymmärsin lopultakin kaiken kääntyvän parhain päin. Neljä päivää sen jälkeen, kun feilasin mun elämäni tärkeimmän kokeen. Päivä sen jälkeen, kun onnistuin tietämättäni kokeessa, jota en silloin edes pitänyt tärkeänä. Kolme viikkoa ennen sitä, kun itkisin onnesta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Katsellen maailman kauneinta auringonlaskua, kuiskaten taivaanrannan pilvilinnoja kohti kyynelten valuessa poskilla:

"Sä uskoit muhun loppuun asti ja vielä silloinkin, kun kaikki oli loppunut. Sä näit mut silloin ja mä tiedän, että sä näät mut nytkin, vaikken mä voikaan nähdä sua. Sä istut täällä auton takapenkillä papan kanssa, te ootte mun luona mihin kuljenkin. Te varjelette mua ja mun askeleita, ohjaatte oikealle polulle. Polulle, jonka mä viimeinkin löysin. Polulle, jolta mä en poikkea enää koskaan.

Mummu. Mä oon lopultakin onnellinen."

Otettu meidän 1kk päivänä:)

Siitä hetkestä kahden päivän päästä mä pääsin viikoks rentoutumaan Menorcalle, mistä saatte nähdä lisää kuvia seuraavassa postauksessa. Mä otin aurinkoa, mä uin, mä valokuvasin. Mä nauroin ja hymyilin; aamulla herätessäni meren ääniin, päivällä kävellessäni rantaboulevardia pitkin, tuntiessani auringon lämmittävän mun niskaa. Illalla syödessäni hyvää ruokaa, katsellessani muistikortin täyttäviä kuvia ja saadessani viestin ihmiseltä, jonka näkemistä en jaksaisi odottaa. 

Palasin kotiin lopullisesti sinä ihmisenä, joka olen. Iloisena, jättipäisenä oravana. Heinäkuun alussa olin saanut kaikki tulokset yliopistoista. En päässyt lääkikseen, mikä ei ollut yllätys. En päässyt journalistiikalle, mikä oli vielä vähemmän yllätys, koska en edes mennyt pääsykokeeseen, vaikka sinne kutsun sainkin. Pääsin papereilla Kuopioon lukemaan soveltavaa fysiikkaa. Pääsin Jyväskylään lukemaan biologiaa. Ja noiden kahden jälkimmäisen väliltä valitsin jälkimmäisen.

Mä jään Jyväskylään vielä ainakin vuodeksi ja pyrin lukemaan nanotieteitä. Alan lukemaan kolmen päivän päästä ensi kevään lääkiksen pääsykoetta varten, koska tänä vuonna mua ei estä mikään. Mä en anna minkään tulla mun ja mun unelman väliin. Jos mä selvisin viime keväästä, niin hitto vie muahan ei 18 lukiokirjaa pysäytä. Toukokuun 2015 lopussa mä osaan ne vaikka takaperin - myös sen kirotun sähkömagnetismin, joka ei oo mun päähän tarttunut vielä 13 lukukerrankaan jälkeen. 

Kaiken vuodatuksen jälkeen voisin tiivistää tän muutamiin sanoihin. Uskokaa itseenne älkääkä antako vastoinkäymisten lannistaa. Niitä voi tulla yks tai useita, pieniä tai isoja. Mutta kaiken jälkeen se aurinko paistaa aina lopulta. Mä sanoin mun yhdelle tärkeimmistä kavereista mun yhden ehkä legen-waitforit-daarisimmista lausahduksista: 

Vasta sitten, kun koko maailma räjähtää just sillon, kun oot bunkkerissa suojassa, ja ainoostaan sä, sun laminoitu yo-tokari ja yks lokki selviitte, ja se tokari huutaa improbaturia ja se lokki paskoo sun päähän, niin sit. Sit sä voit sanoo että sun elämässäs ei mikään onnistu. 

Muistakaa tää. Olkaa onnellisia. Ja varokaa lokkeja. 

happyhappyhappyhappyhappyhappy

Moikka kaikki pitkästä aikaa! :)

Kirjotukset on nyt ohi (ihanaaaaa) ja vaikkei kaikki nyt ihan niin hyvin menny kun olis toivonu, niin en oo aikoihin tuntenu mun oloo näin vapaaks ja onnelliseks :) vaikka koulu nyt teettää töitä ihan hullusti muuteskin, niin ekaa kertaa piiiiitkään aikaan mulla on aikaa tehä jotain muutakin kun lukee jotain kemiaa ym. Olin tänään Juhon luona ja sovittiin että yritetään syysloman aikana saaha se video tehtyy :) Kysymysaika on nyt päättyny ja aletaan selailla noita läpi ja jutskaillaan siitä että millanen video tehään :) eli ootelkaa viikko vielä! :D

Mutta nyt on pakko sanoo että oon muistakin syistä onnellisempi kun aikoihin <3

Juholla oli synttärit ehkä noin kuukaus sitten, ja kirjotusten takia en ehtiny kunnolla tehä sille mitään lahjaa sillon. Oli mulla sille sillonkin semmonen pieni lahja (mun teehullulle tampiolle sellanen pieni teepaketti, johon olin jokaiseen pussiin liittäny jonkun söpön Disney-aforismin :D), mutta halusin kuitenkin panostaa siihen lahjaan kunnolla, joten kävin viemässä sille tänään sen oikeen synttärilahjan. En kerro vielä että mikä se oli, koska tahon ottaa sen jokaisesta osasta kuvan ja ehkä videon että millanen se on ja laitan sit tänne :) mutta ton lisäks tein jotain muutakin :D Juho tykkää englannista ja Lontoosta tosi paljon, joten hain niistä vähän inspistä sen synttärikakun tekemiseen ;) Kaiken lisäks Juhon äitillä oli tänään synttärit, eikä se ollu vielä saanu kakkua, joten tää ylläri tuli nyt enemmän kun sopivaan aikaan! :)

Kun oltiin syöty vähän kakkua (okei, melkein koko kakku..) lähettiin Juhon kanssa käymään sen mummon luona autolla :) syötiin siellä nakkikeittoo ja kateltiin kuvia ja juteltiin kaikesta ja oli ihan älyttömän kivaa :) sen jälkeen mentiin vielä hetkeks Juholle ja nauroin taas enemmän kun pitkään aikaan. 

Aattelin vaan siinä et ei hitto kui onnellinen mä oon. Tollasia ihmisiä on niin harvassa. Oon niin onnellinen ja siunattu kun mulla on ihminen, joka kuuntelee, ymmärtää, lohduttaa, tukee ja saa nauramaan vaikka mikä ois. Voin sanoo "rakastan sua" ja tarkottaa sitä koko mun sydämestä. Voin vaan olla tän ihmisen lähellä ihan kaikessa rauhassa ja miettiä, et "tässä mun kuuluu olla. tässä mun on tarkotus olla". Voin hymyillä, itkee, olla maailman noloin ja pilata söpöt hetket mun jäätävillä naurukohtauksilla - voin olla oma itteni ja tietää, että mua rakastetaan just sellasena viis kuppia liian kofeiinipitosta kahvia kiskoneena hyperaktiivisena oravana. 

Kun katoin Juhoo tänään, tiesin jotain ihan varmaks. Pystyin näkemään siinä ihmisessä kaiken sen, mitä oon aina ettiny. Se on se mun sulonen, sähläävä, fiksu ja ihana läskipää, johon ihastuin vähän alle vuos sitten syksyllä. Se on se ihminen, johon pikkuhiljaa rakastuin. Se on se ihminen, jonka kanssa mut on tarkotettu yhteen. 

Rakastan sua nyt ja aina <3 

K + J

Aattelin tehä tän poikaystäväpostauksen nyt kun joku oli sitä toivonu (:

Voisin alottaa vaikka siitä miten tää meiän suhde alko. Eli siis minä ja Juho tutustuttiin oikeestaan Katsun kautta. Juho ja Katsu oli viime vuonna samoilla saksan tunneilla ja tutustu siellä. Juho oli sitten aina välillä siinä meiän porukassa mukana, mut me ei koskaan sillain oikein juteltu - mitä nyt pari sanaa vaihettiin joskus. Meiän välit pysy samanlaisena ehkä viime vuoden huhtikuusta aina viime lokakuuhun asti, eli yhteensä noin puol vuotta.

No, sitten One Direction toi meidät yhteen :Dd Tiiän, kuulostaa tyhmältä. Eivaan, se meni sillain että Subilla oli tää Take Me to 1D -kilpailu, jossa oli mahollisuus voittaa liput New Yorkiin Times Squarelle tän bändin keikalle. No määhän tietysti halusin voittaa noi liput enemmän kun mitään :D Siinä kilpailussa piti ottaa semmonen tietynlainen valokuva ja mulla sit hirvee miettiminen et millasen kuvan mää voisin ottaa. Kyselin kaikilta ihmisiltä ideoita siihen ja no, Juho oli yks mun "uhreista" :D Juho tarjoutu auttamaan mua ja parin viikon juttelun jälkeen lähettiin ettimään kivaa kuvauspaikkaa yhessä syyslomaviikon tiistaina ja ideoimaan kaikkee siihen liittyvää. Siinä samalla sit tuli juteltuu ihan kaikkee maan ja taivaan väliltä ja tutustuttiin oikeestaan tosi hyvin. Musta tuntu jo sillon et pystyin kertomaan Juholle suunnilleen mitä tahansa ja kerroinkin sille sellasia asioita mistä en ihan kaikille voi puhua. Huomasin myös et Juho on oikeesti ihan älyttömän fiksu, huomaavainen ja ihana ihminen - ja kaikenlisäks huomasin et meidän ajatus- ja arvomaailmat on tosi samanlaiset.

Sen saman viikon aikana juteltiin ja tekstailtiin tosi paljon - yleensä sillain yhteen / kahteen asti yöllä :D Aloin ihastuu Juhoon pikkuhiljaa, mut en uskaltanu myöntää sitä itelleni koska noh, mun poikahistoria ei oo kaikkein onnistuneimmasta päästä :D Pelkäsin et muhun tulis sattumaan taas.

Viikonloppuna mää ja Katsu pidettiin meiän jokavuotiset halloweenbileet ja Juho tuli myöskin sinne. Sen illan aikana me jotenkin lähennyttiin tosi paljon; oltiin koko ajan yhessä ja katottiin kauhuleffaa vierekkäin ja tämmöstä. Tän jälkeen kummallakin oli kuitenkin ajatukset vähän sekasin, joten päätettiin et jutellaan kunnolla seuraavalla viikolla joskus koulun jälkeen. 

Lähettiin torstaina 25.10. koulun jälkeen kävelemään yhtä kivaa pientä rantapolkua ja juteltiin siinä samalla. Kumpikin myöns sen että tykkää toisesta tosi paljon ja että haluais olla enemmän kun vaan kaveri. Ja tässä sitä nyt ollaan :) Meillä tuli tänään täyteen 4 kuukautta ja se on mun pisin suhde ikinä. Tässä suhteessa on muutenkin jotain tosi erityistä. Juhon kanssa mää voin olla luontevasti ihan oma itteni ja voin olla varma että musta välitetään aidosti. Voin puhua sille mistä tahansa ja luottaa siihen, ettei ne asiat mee eteenpäin. Mun vanhemmat tykkää Juhosta kans tosi paljon ja ne tulee tosi hyvin toimeen keskenään. Ja sama pätee toisinkin päin, Juhon vanhemmat on ihan älyttömän ihanat :) Me ollaan puhuttu Juhon kans tosi paljon meiän tulevaisuudesta ja kumpikin tahtoo viettää sen yhessä. Tää ihminen on mun ensirakkaus ja en voi nähä itteeni enää kenenkään muun kanssa :)

I Love You <3