Kuulumisia ja avautumista

Sain edelliseen postaukseen kommentin, jossa kysyttiin, että oonko saanu tietoja yliopistoista. Siihen vastaillessani totesin, että mä kirjottelen harvemmin tänne nykysin enää mitään sellasta, että mitä mun elämään kuuluu, eikä siksi oo tullut edes mainittua ko. asiasta mitään. Sen takia ajattelin, että voisin pitkästä aikaa selittää vähän mun elämän viimeaikasista tapahtumista :)

Alotetaan nyt vaikka siitä, että niinkun oon muutamaan otteeseen täälläkin todennutkin - viime kevät oli mun elämän kamalin. Kaikki asiat kaatui niskaan yks toisensa jälkeen, olipa sitten kyse sitten siitä, että kaikkien läheisten stressaantuneisuus purkautui muhun yhtäaikaa tai siitä, että menetin luottamuksen yhteen itselleni todella tärkeään henkilöön. Siitä, että mummu kuoli päivää ennen äikän yo-esseekoetta, minkä seurauksena kusin aika näyttävästi omaan tasooni nähden sen ainoan aineen, jossa ikinä koin itsekin olevani hyvä. Siitä, että sen seurauksena mun taidot haukuttiin lyttyyn, minkä seurauksena mun itsetunto laski nollaan. En pitänyt itseäni hyvänä enää missään, en kirjoittamisessa, en valokuvauksessa, en elämässä. Kaikki todellakin kaatui niskaan. Se, että erosin mun pitkäaikasesta poikaystävästä. Se, että kaiken tän keskellä tukea sai vain harvoilta ja valituilta - samalla kun loput käskivät ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa valituksen. Ja lopuista asioista en tahdo täällä edes puhua. 

Rehellisesti sanottuna mä menetin mun elämänhalun lopulta. Luulin, ettei mun oo edes tarkoitus olla onnellinen. Itkin päivittäin monen viikon ajan - välillä edes tietämättä sitä, miksi itkin, samalla yrittäen valmistautua vääjäämättä lähestyvään lääkiksen pääsykokeeseen. Pääsykokeeseen, jota olin odottanut seiskaluokasta asti, joka olisi se avain mun unelma-ammattiin. Ymmärsin jo silloin, että en tulisi onnistumaan. Mulla oli vaan voimat loppu. 

Yhtäkkiä loppukeväästä jokin kuitenkin muuttui. Periaatteessa pikkuhiljaa, mutta oikeastaan se tapahtui yhdessä päivässä, kun sain mun yo-tulokset. Siellä oli kaks maailman ihaninta yllätystä, mitkä kompensoi sitä masentavaa kirjainta äikän ja fysiikan (...ja mun ikuisen vihollisen, kemian....) kohdalla. Mä kirjoitin pitkästä matikasta ja pitkästä enkusta E:n, syksyllä olin saanut bilsasta E:n. Mä kirjotin 3/4 pakollisesta aineesta tuon arvosanan, mikä tuntui ihan uskomattomalta. Olin myös alkanut lähentyä tämän postauksen kuvissa esiintyvän pojan kanssa, ja meillä oli aivan älyttömän kivaa yhdessä. Ei taka-ajatuksia - vain puhdasta ystävyyttä, käsittämätöntä sekoilua (klik) ja rajatonta hauskuutta. Olin lähentynyt myös muiden uusien tuttavuuksien kanssa, ja yhtäkkiä se valaistuminen vaan iski; mä oon elossa. Mä oon onnellinen, mä nauran, mä oon oma itteni. Mä selviän. En ehkä pääsykokeesta, mutta tästä keväästä. Ihan koko elämästä. 

Tässä kuvassa mun kasvoilla on aito hymy. Tää on otettu kaks kuukautta sen jälkeen, kun olin valmis luovuttamaan. Puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun ymmärsin lopultakin kaiken kääntyvän parhain päin. Neljä päivää sen jälkeen, kun feilasin mun elämäni tärkeimmän kokeen. Päivä sen jälkeen, kun onnistuin tietämättäni kokeessa, jota en silloin edes pitänyt tärkeänä. Kolme viikkoa ennen sitä, kun itkisin onnesta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Katsellen maailman kauneinta auringonlaskua, kuiskaten taivaanrannan pilvilinnoja kohti kyynelten valuessa poskilla:

"Sä uskoit muhun loppuun asti ja vielä silloinkin, kun kaikki oli loppunut. Sä näit mut silloin ja mä tiedän, että sä näät mut nytkin, vaikken mä voikaan nähdä sua. Sä istut täällä auton takapenkillä papan kanssa, te ootte mun luona mihin kuljenkin. Te varjelette mua ja mun askeleita, ohjaatte oikealle polulle. Polulle, jonka mä viimeinkin löysin. Polulle, jolta mä en poikkea enää koskaan.

Mummu. Mä oon lopultakin onnellinen."

Otettu meidän 1kk päivänä:)

Siitä hetkestä kahden päivän päästä mä pääsin viikoks rentoutumaan Menorcalle, mistä saatte nähdä lisää kuvia seuraavassa postauksessa. Mä otin aurinkoa, mä uin, mä valokuvasin. Mä nauroin ja hymyilin; aamulla herätessäni meren ääniin, päivällä kävellessäni rantaboulevardia pitkin, tuntiessani auringon lämmittävän mun niskaa. Illalla syödessäni hyvää ruokaa, katsellessani muistikortin täyttäviä kuvia ja saadessani viestin ihmiseltä, jonka näkemistä en jaksaisi odottaa. 

Palasin kotiin lopullisesti sinä ihmisenä, joka olen. Iloisena, jättipäisenä oravana. Heinäkuun alussa olin saanut kaikki tulokset yliopistoista. En päässyt lääkikseen, mikä ei ollut yllätys. En päässyt journalistiikalle, mikä oli vielä vähemmän yllätys, koska en edes mennyt pääsykokeeseen, vaikka sinne kutsun sainkin. Pääsin papereilla Kuopioon lukemaan soveltavaa fysiikkaa. Pääsin Jyväskylään lukemaan biologiaa. Ja noiden kahden jälkimmäisen väliltä valitsin jälkimmäisen.

Mä jään Jyväskylään vielä ainakin vuodeksi ja pyrin lukemaan nanotieteitä. Alan lukemaan kolmen päivän päästä ensi kevään lääkiksen pääsykoetta varten, koska tänä vuonna mua ei estä mikään. Mä en anna minkään tulla mun ja mun unelman väliin. Jos mä selvisin viime keväästä, niin hitto vie muahan ei 18 lukiokirjaa pysäytä. Toukokuun 2015 lopussa mä osaan ne vaikka takaperin - myös sen kirotun sähkömagnetismin, joka ei oo mun päähän tarttunut vielä 13 lukukerrankaan jälkeen. 

Kaiken vuodatuksen jälkeen voisin tiivistää tän muutamiin sanoihin. Uskokaa itseenne älkääkä antako vastoinkäymisten lannistaa. Niitä voi tulla yks tai useita, pieniä tai isoja. Mutta kaiken jälkeen se aurinko paistaa aina lopulta. Mä sanoin mun yhdelle tärkeimmistä kavereista mun yhden ehkä legen-waitforit-daarisimmista lausahduksista: 

Vasta sitten, kun koko maailma räjähtää just sillon, kun oot bunkkerissa suojassa, ja ainoostaan sä, sun laminoitu yo-tokari ja yks lokki selviitte, ja se tokari huutaa improbaturia ja se lokki paskoo sun päähän, niin sit. Sit sä voit sanoo että sun elämässäs ei mikään onnistu. 

Muistakaa tää. Olkaa onnellisia. Ja varokaa lokkeja.