Koulukiusaaminen

Suomen lukiolaisten liitolla on menossa varmaan monelle jo tuttu "kutsu mua" -kampanja kiusaamista vastaan, mikä on mun mielestä ihan älyttömän upea asia. Osallistuin siihen instagramissa ( oon siellä nimimerkillä katisara_ ) itsekin ja kirjoitin kuvatekstiksi mun oman tarinan, jonka halusin jakaa kaikille kiinnostuneille - aihe kun sattuu olemaan valitettavan tuttu. Aika harva teistä mua varmaan instassa seurailee, joten päätin tehdä tästä nyt ihan omanlaisensa postauksen (lue: pienimuotoinen romaani tulossa).

Kaikki alkoi siitä, kun ala-asteella mut jätettiin yhtäkkiä yksin. Musta alettiin puhua pahaa selän takana, töniä nurin ja sulkea kaiken yhteisen ulkopuolelle - enkä tiedä vieläkään syytä siihen. Kai sillä sitten oli jotain tekemistä mun homealtistuksen ja sen vaatimien erityisjärjestelyiden kanssa. Meidän luokkaan piti hankkia ilmanpuhdistin, en voinut osallistua sisäliikuntaan, en syödä samoissa tiloissa muiden kanssa - jonkun piti aina tuoda mulle ruoka luokkaan. 

Muistan tosi elävästi kun yhden kerran kyselin kaikilta, että kuka jäisi mun kanssa syömään, mutta jokainen vältteli katsekontaktia ja luokkaan lankesi aika jäätävä hiljaisuus. Itkuhan siinä meinasi tulla. Ajattelin, etten saisi ruokaa ollenkaan, kunnes lopulta opettajan käskytyksen jälkeen yksi meidän luokan poika suostui tuomaan mulle annoksen. Sen jälkeen meidän luokkaan tuli lista, joka pakotti jokaisen jäämään vuorollaan mun seuraksi. Tän jälkeen aloin saada tosi ikävää piikittelyä kaikesta, mitä tein. Esimerkiksi nyt tuli mieleen se, kun olin saanut uudet luistimet, jotka poikkesi siitä tavallisesta valkoisesta mallista. Ne oli siniset ja samettiset, tykkäsin niistä tosi paljon ja laitoin ne iloisena jalkaan ekalle luistelutunnille. Hymy kuitenkin hyytyi aika äkkiä, kun yksi meidän luokan tyttö katsoi mun jalkoja oudoksuen ja kysyi "Miks sulla on tollaset? Etkö sä pysty pitämään edes tavallisia luistimia?"

Kukaan ei halunnut kirjoittaa mun ystäväkirjaan tai viettää aikaa mun kanssa. Olin sen verran pieni, etten tiennyt yhtään, miten siihen olisi pitänyt reagoida. Olin hiljaa, en kertonut edes vanhemmille. Kun mun ongelmat sisäilman kanssa paheni, jouduin jäämään kotiopetukseen. Tunsin olevani ihan yksin ja hukassa; numerotkin laski huomattavasti kun tieto koealueista ei tullut perille. Kaiken tän aikana vaan yks ihminen seiso mun vierellä koko ajan, ja se ihminen on edelleen yks mun parhaista ystävistä. Se ihminen on se mun rakas sekopää, jonka kanssa pyöritän K&M leffayhtiötä.

Lopulta jouduin vaihtamaan koulua. Uusi koulu oli tosi erilainen ja olin ihan ihmeissäni, kun toiset halusi vapaaehtoisesti olla mun kanssa. Numerot nousi takaisin normaalille tasolle, nauroin ensimmäisiä kertoja aikoihin kunnolla. Ne ihmiset sai mut jopa irtautumaan siitä surusta, minkä mun papan hiljattainen kuolema oli jättänyt jälkeensä. Vaikka jonkinlaista huomauttelua ulkonäöstä ja kovaa tahtia kihartuvista hiuksista olikin, olin onnellinen. Vaikka mun pitkäaikainen ihastus vastasikin mun tunteidenvuodatukseen "hyi vittu", hymy mun kasvoilla säilyi. Mä en ollut yksin, se oli tärkeintä.

Yläasteella kaikki alkoi kuitenkin taas muuttua. Kuulin, että musta puhuttiin taas pahaa selän takana. Olin pätijä ja hikke, koska pärjäsin koulussa. Olin huora, koska seurustelin hetken yhden ihmisen kanssa. Ihmiset, joihin olin luottanut, alkoi haukkua mun ulkonäköä.

"Sä oisit niin paljon paremman näkönen suorilla hiuksilla."

"Mikset sä meikkaa? Oisit niin nätti."

Pahin isku oli kuitenkin ehkä se, kun kävin pyynnöstä kysymässä hyvän kaverini ihastukselta, että tahtoisiko tämä joskus käydä juttelemassa kyseiselle kaverilleni. Pari tän pojan kaveria katsoi hetken aikaa yllättyneenä, kunnes toinen avasi lopulta suunsa.

"Hah, no jos se kaveris näyttää yhtään sulta niin no thanks!"

Yritin olla välittämättä, vaikka sattui ihan tosissaan. Yläaste jatkui aika samanlaisena ja ala-asteen huomauttelut ulkonäöstä alkoi vähitellen palautua mieleen. Mun itsetunto laski käytännössä nollaan. Mulla oli kuitenkin vierelläni läpi yläasteen ihminen, joka ei vielä tähän päiväänkään mennessä oo kyllästynyt kuuntelemaan mun murheita tai valitusta edes niistä maailman turhimmista asioista (klik). Katsu, oot mun paras ystävä ja ilman sua olisin varmaan näätäarmeijan kidnappaamana jossain päin Himalajaa.

Lukio tuntui olevan taas uusi alku. Otin heti mahdollisimman itsevarman asenteen ja tutustuinkin moniin ihmisiin. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kun sain pari kommenttia mun painoon liittyen tosi lyhyen ajan sisällä. En ollut silloin edes isokokoinen, ehkä kokoa 36-38. Silti mun itsevarmuus alkoi taas laskea ja kaikki aiemmat kommentit ulkonäöstä kummitteli mielessä. Jonkin ajan kuluttua muutama tosi epäedustava valokuva oli tavallaan piste iin päälle. Mä en nähnyt itessäni oikeastaan enää mitään hyvää: hiukset oli oudot, vartalo liian iso.

Päätin laihduttaa muutaman kilon, mutta niinkun varmaan moni huomasikin, homma lähti vähän käsistä. Mun paino tippui neljässä kuukaudessa yhteensä 17 kiloa.

Mulla kesti todella kauan päästä ylös sieltä kuopasta, mihin olin antanut itseni pudota. Se oli kaikkea muuta kuin helppoa - eikä ne silloin saadut ilkeät kommentit ulkonäöstä helpottaneet mun oloa yhtään. Tuntui, etten kelvannut ollenkaan. Isokokoisempana olin läski, laihana rääpäle, jota sai vapaasti alkaa syrjiä ja haukkua. 

Pikkuhiljaa mä kuitenkin nousin. Opettelin arvostamaan itseäni sellaisena kuin oon, ja mun silloisella poikaystävällä oli todella iso merkitys mun itsetunnon kohoamisessa. Vaikka meidän suhde joitakin kuukausia sitten päättyikin, tuun olemaan tälle ihmiselle ikuisesti kiitollinen. Samoin ihanalle Sinille, jonka kanssa lähennyin varsinkin abivuonna. Ootte molemmat uskomattomia.

Yliopisto alkaa kahden päivän päästä ja toivon todella, että tää kaikki on nyt takana päin. Mä alan lopultakin tuntea, että oon taas oma itseni. Valokuvissa on sama, iloinen tyttö kuin lapsenakin. Hiukset nyt ottaa päähän aina, kun peilistä katsoo takaisin ihmisen sijasta pensas tai pari vuotta trimmaamatta ollut puudeli - mutta se ei kuitenkaan vaikuta siihen, miten mä  suhtaudun elämään nykysin. Nyt mä oon vahvempi, nyt mä pärjään. Mä en anna itseni luovuttaa enää.

Kaikkien vaikeuksien aikana mulla on aina ollut ihmisiä tukemassa mua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ja se tuki on ollut mulle älyttömän tärkeää. Ilman sitä olisin varmaan vieläkin ihan hukassa, joten kiitos siitä ihan erityisesti kaikille neljälle - Millalle, Katsulle, Juholle ja Sinille. Te kaikki tuutte aina olemaan mulle älyttömän tärkeitä.

Kiusaamisen vaikutuksia ei kannata koskaan vähätellä. Se voi tuntua joskus pieneltä tai harmittomalta, mutta seuraukset voi olla sitäkin suuremmat. Puolustakaa ja olkaa muiden tukena. Se voi nostaa jo luovuttaneenkin takaisin jaloilleen.

Good Girl Gone Bad

Istuin eilen bussissa matkalla kotiin ja yhtäkkiä mun päähän synty jonkinnäkönen inspiraatio. Kuvittelin mun mielessä tytön - hiukset märkänä, meikit poskilla - epävarmana itestään ja siitä, mihin suuntaan pitäis mennä. Kun pääsin kotiin, kävin nopeesti tökkäämässä kameran akun latautumaan ja jäin meikkailemaan itteäni (en alkanu siinä vaiheessa metsästää malleja, kun ne tuntuu muutenkin olevan vähän hakusessa... :D). Menin kameran ja jalustan kanssa suihkuun ja aloin räpsiä muutamia kuvia märkänä ja hytisevänä - taustalla ryppynen lakana, jonka jo valmiiks tiesin tuottavan vaikeuksia muokkausvaiheessa. En tienny siinä vaiheessa ees, että mitä oikein hain sillä kuvalla, mutta muokkausvaiheessa aloin pikkuhiljaa hahmottaa sen, millasen tahon siitä kuvasta tehä.

Kuvassa oleva tyttö seisoo valinnan eessä. Heikot kirkkauden "säteet" lähtee tytöstä poispäin, yrittäen vetää tätä epätoivoisesti kohti valoa, kohti hyvyyttä. Vastaavasti selän takana on hämärämpää ja tyttö on jo osittain siellä - tummat märät hiukset ja levinneet mustat meikit kuvastaa väliinpitämättömyyttä, vaikeuksia ja sitä sisäistä pimeyttä, joka on alkanut ottaa vallan tästä ihmisestä. 

Kattelin tätä kuvaa ja mietin, että miks oikein tein tämmösen. Aloin miettiä tän merkitystä ja sanomaa, ja yhtäkkiä tajusin, että se oikeestaan kuvastaa mua muutama vuos takaperin. 

Mulla oli tosi vaikee murrosikä. Olin ihan kamala ihminen, huusin ja kiukuttelin, juoksin ulkona porukoita karkuun ja kyykin puhelin kädessä männyn alla purkaen fiiliksiä mun parhaalle kaverille. Se oli aikalailla täys vastakohta sille, millanen olin pienempänä - ilonen ja pirtee, vaikkakin jo sillon tosi itsepäinen. Kaduin aina jälkeenpäin mun käytöstä ja tiesin, etten sais olla sellanen, mutta jostain syystä päädyin aina takasin siihen samaan tilanteeseen - huutamaan niille kahelle ihmiselle, jotka merkitsi - ja merkitsee yhä - mulle eniten koko maailmassa. 

Pikkuhiljaa (okei, vuoden tai kahen jälkeen) tää vaihe alko kuitenkin helpottaa, ja se sama lapsuusiän kirkkaus alko taas ottaa jalansijaa ja syrjäyttää sitä pimeyttä, joka mun sisällä oli yläasteella. Mun elämässä tapahtu isoja muutoksia, jotka vaikutti siihen, millanen ihminen oon tänä päivänä. Kohtasin isoja pettymyksiä, jotka vahvisti mua entisestään. Selvisin niistä, enkä ollut enää niin sinisilmänen, mitä olin aiemmin. Lähennyin taas tosi paljon mun vanhempien kanssa, joiden neuvoja kuuntelen yhä tänäkin päivänä kaikissa vaikeissa asioissa. Sain kissan, joka osotti mulle, ettei tässä maailmassa selvii huolehtimalla pelkästään itestään. Aina on muita, jotka tarvitsee apua ja huolenpitoa.

Tein tästä kuvasta sellasen mitä se nyt on, koska uskon, että aika moni löytää elämästään jonkinlaisen tilanteen, kun on tiettyjen valintojen eessä. Periaateessa tietää, että mikä olis oikein, mutta siitä huolimatta tasapainottelee jossain puolenvälin tienoilla.

Ei meistä kukaan oo kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Kaikista löytyy molempia. Ehkä me tiedetään alitajusesti tai ihan tietosestikin, että miten meidän tulis toimia, mutta ei kukaan pysty aina toimimaan oikein. Ei ne valonsäteet yksin pysty meitä kuljettamaan sille toiselle puolelle. 

Siihen vaaditaan lisäks omaa ymmärrystä.

Siihen vaaditaan vaikeita päätöksiä.

Siihen vaaditaan oikeita tekoja.

Siihen vaaditaan meitä.

"Until one has loved an animal, a part of one's soul remains unawakened." -Anatole France

oon oikeestaan aina eläny eläinten ympäröimänä. me asutaan sen verran keskustan ulkopuolella, että meidän pihassa käy tosi paljon kaikennäkösiä otuksia ympäri vuoden, ja se on oikeesti ihan älyttömän ihanaa. eläimet on kuulunu mun elämään aina ja tulee varmaan aina kuulumaankin - niin kauan kun se on musta itestäni kiinni. eläimet ja luonto on mun arvomaailmassa ihan kärkisijoilla.

voisin alottaa ihan mun taaperoajoista. oon rakastanu eläimiä niin kauan kun muistan. ensinnäkin ihan pikkusena mulla oli aivan tajuttomasti pehmoleluja :D kuvittelin aina et ne on oikeita eläimiä ja et mulla olis oma lemmikki. tottakai olisin halunnu ihan oikeenkin lemmikin, mutta olin sen verran pieni että vanhemmat sano että katotaan sitkun oot isompi.

en kuitenkaan tahtonu elää pelkkien elottomien vanupallojen ympäröimänä, joten liikuin tosi paljon ulkona ja etin perhosentoukkia ja hämähäkkejä ja pidin niitä kädessä ja toin purkissa sisälle :D äiti oli aina tosi ilahtunu tästä... päästin ne kyllä aina vapaaks saman päivän aikana, mutta oli niistä silti älyttömän paljon iloa kokoonsa nähden :D

joskus kun olin 5-6 -vuotias, meidän pihassa alko käymään yks kesy orava, joka aina söi mun kädestä pähkinöitä ja olin ihan innoissani kun sain kutittaa sitä leuan alta :D tää orava kävi meidän pihassa ehkä yhen kesän ajan, mut sitten en nähny sitä enää.

ala-asteella joskus kolkkiluokalla meidän pihassa alko kuitenkin käymään tosi paljon eläimiä, ja ne kesyynty enemmän kun olisin koskaan voinu kuvitella. oravat haki ruokaa kädestä, istu mun olkapäällä,  tuli syliin ja pyörän ohjaustangon päälle istumaan kun olin lähössä jonnekin, anto silittää, nostaa itteensä masun alta ilmaan, harjata turkkia ja kuljetuttaa itteensä nukenrattaissa :D pari kertaa kun äiti ei huomannu päästin yhen meille sisälle.... :D noita oravia kävi meidän pihassa lähemmäs 20 eri yksilöö, ja muistan edelleen niiden nimet :D Tiku, Taku, Kurre ja Turri oli ne kaikkein kesyimmät. Taku varsinkin, se oli se mun lemppariorava :) noiden lisäks oli Pähkinä, Peanuts, Huiskahäntä aka Huiskis, Narsku, Havu, Lopo, Jyrsy, Talttahammas, Nöpö, Pörrö, Pörri...  ne oli kaikki niin ihania. ihme vaan et mua ei koskaan purru orava kun vaan kerran, ja sekin oli Narsku ihan poikasena :D

Havu

Lopo

Peanuts

Kurre

Taku

Tiku

Taku :D:D

Turri xd

Narsku

Jyrsy sylissä

Jyrsy

Kurre

oravat ei ollu ainoita eläimiä, jotka meidän pihassa kävi :) semmosia vakituisia vieraita oli kolme eri siiliä, joista yks tuli ihan mun viereen syömään ja anto silittää itteensä päästä ja selästä (au). noiden lisäks pikkulinnuista talitiaiset haki mun kädestä ruokaa :) kesyjä yksilöitä oli muistaakseni kolme, ja niistä kesyin oli Pesukone. joo, tiiän. se vaan oli aina niin räjähtäneen ja pöllähtäneen näkönen et se näytti just jostain teholinkouksesta tulleelta, joten nimesin sen Pesukoneeks :D Pesukoneella oli kaks poikasta; Tirppa ja Tipi, ja nekin oppi hakemaan kädestä ruokaa. se oli ihan tajuttoman ihanaa kun joskus saatoin vaan istuu takapihan rappusilla niin, että mun sylissä oli orava ja kädellä istu kaks lintua syömässä pähkinöitä. en siinä vaiheessa miettiny mitään lemmikin hankkimista, koska noi luonnon eläimet oli mun seurana joka päivä :) mä ja mun sillonen paras kaveri saatettiin kyl vetää tää oravatouhu vähän yli, koska me pistettiin iskä rakentamaan meidän pihaan kokonainen KYLÄ oraville :Dd siellä oli sellanen iso talo jonne pääs sisälle, ravintola, sairaala, linnunpönttö, sänky jne :D eimut oikeesti siitä tuli ihan älyttömän hieno, harmi ettei oo yhtäkään kuvaa siitä :(

talven aikana noista kaikista tuli kuitenkin paljon arempia ja ne siirty metsiköihin asumaan ja osa varmaan kuolikin. seuraavana kesänä meidän pihassa kävi ehkä viis oravaa. kaikki oli kyllä kesyjä, mutta Taku oli todennäkösesti kuollu talven aikana, koska en nähny sitä enää koskaan. se oli ihan kamalaa, koska se oli mun rakkain orava, eikä sen kesympää voinu olla. olin kuitenkin onnellinen niistä oravista joita mulla oli, koska nekin kuitenkin uskals hakea kädestä ruokaa ja tulla syliin :)

vitosluokalla mun elämä kuitenkin muuttu omasta mielestäni tosi paljon, koska sain mun ihan ensimmäisen oikeen lemmikin. me käytiin hakemassa pari päivää ennen joulua meille talvikko, eli semmonen pieni kääpiöhamsteri :) olin oikeesti ehkä maailman onnellisin. mietin tosi pitkään sille nimiä, mutta päätin nimetä sen Turriks yhen mun oravan mukaan.

Turri oli oikeesti aika hassu tapaus :D se oli pikkusen "sekundayksilö", koska se oli jääny viimeseks poikaseks siellä kaupassa ja sen silmät pullotti ulospäin :DD rakastin kuitenkin sitä just sellasena kun se oli ja huomasin pian miten erityinen se oli moniin hamstereihin verrattuna. se nimittäin kesyynty ihan tajuttoman paljon. hamstereita pidetään yleensä kädessä masullaan ja ne ei tykkää olla kovin paljoo paikallaan, mutta Turri nukahti mun käteen oikeestaan aina lähes poikkeuksetta selälleen :D se nukku siinä joskus puolikin tuntia ja koko sen ajan kutittelin sen masua. ja aina kun sitä silitti se meni ihan litteeks ja jotenkin "levähti" siihen kädelle :D

se meni ihan sekasin kun sille ostettiin juoksupyörä. se ravas oikeestaan kaikki yöt siinä niin, että seuraavana aamuna sen tassunpohjat helotti ihan punasena ja se lagas tyhjä katse silmissä semmosessa hölmössä istuma-asennossa sen pyörän kyydissä :DD ja toinen asia mikä tulee siitä mieleen, on että sillä oli ehkä maailman isoimmat poskipussit :DD sinne mahtu aina ihan tajuton määrä tavaraa.

kun Turrista tuli yli vuoden vanha, se alko kuitenkin kärsiä kaikennäkösistä vaivoista ja se piti viiä monesti eläinlääkäriin. Ensimmäisenä sille tuli silmätulehdus, josta se kyllä toipu melko nopeesti. seuraavana kuitenkin huomasin, että sen hampaat kasvo ihan tajutonta vauhtia, eikä ne kulunu itestään melkein yhtään. sillä oli purentavirhe, jonka takia toinen ylähampaista kaartu taakse kitalakeen ja meni siitä melkein läpi. ekan kerran se vietiin eläinlääkärille, joka leikkas ne hampaat lyhyemmäks, mutta seuraavilla kerroilla opettelin tekemään sen ite. se oli oikeesti aika kamalaa, kun pieni eläin ja sellanen sentin mittanen terävä hammas painaa kipeesti suussa :( hampaita piti leikata kerran kahessa viikossa. kun ikää tuli lisää, Turrin leuat heikkeni, eikä se jaksanu enää syödä oikeeta hamsterinruokaa. me hankittiin sille vauvansosetta ja vesimelonia, joita se sai kyllä syötyä ihan hyvin. vanhemmiten Turrille ilmestyi kolme kasvainta; yksi tassuun, yksi poskeen ja yksi otsaan. toi viimeksmainittu oli se kaikkein pahin, koska se kasvo ihan älytöntä vauhtia, ja alko lopulta peittää sen toisen silmän. kaiken lisäks Turri raapi sitä koko ajan, ja se kasvain ärty siitä vielä lisää. Turrin paino alko pudota, ja tiesin, ettei se eläis enää pitkään.

me lähdettiin heinäkuun 2008 alussa Italiaan viikoks. mummu ja pappa oli luvannu käydä katsomassa Turria sillä välin. meidän lähtöpäivänä mummu soitti äitille, ja kerto, että Turri oli kuollut yön aikana. se oli löytynyt sen oman pienen pesäkolon edestä - tassut ja kuono vielä vauvansoseessa. ainakin oli saanut masun täyteen, ennenkun sen aika tuli.

Turrin kuolema oli mulle tosi iso asia, ja itkin monta viikkoa sen takia.

Lepää rauhassa <3

Jonkun ajan kuluttua mun huoneen nurkassa oleva terraario alko kuitenkin näyttää tyhjältä ja kaipasin sitä pientä sulosta rapinaa öisin. me käytiin ostamassa äitin ja iskän kanssa eläinkaupasta uus hamsteri, jonka nimesin vanhan hamsun mukaan myöskin Turriks :) tää yksilö oli aluks ihan tajuttoman arka, ja siinä meni jonkun aikaa, että sain sen kesyyntymään. jonkun ajan kuluttua se kuitenkin alko tykätä olla mun kädessä ja se kiipes aina semmosen mökin katolle oottamaan käteen pääsyä :D aina kun aamulla heräsin niin se löyty sieltä kurkottelemasta kahella tassulla :D

Turri lihos meillä olon aikana ihan kamalasti :DD se oli sellanen ihana ja hassu pallero, joka oli aina ihan hullun energinen ja viiletti ympäriinsä pilke silmäkulmassa. me annettiin sille puumökkien lisäks aina tyhjentyneitä puurohiutalepakkauksia tai vessapaperirullia, jotka tää kuitenkin aina repi muutamassa päivässä kappeleiks :Dd

tällekin Turrille tuli vanhemmiten yks kasvain. se oli sen vasemmassa tassussa, muttei se näyttäny sen menoo millään tavalla haittaavan. Turri eli vähän päälle kaks vuotiaaks ja kuoli omaan pesäänsä pari päivää ennenkun lähin riparille. sen kuolema otti ihan yhtä koville kun ekankin hamsterin kanssa. ne oli molemmat pieniä eläimiä, mutta jokatapauksessa mulle ihan tajuttoman rakkaita.

muutama kuukausi ennen Turrin kuolemaa, kasiluokan lopussa, mää sain kuulla jotain sellasta, mitä en koskaan ollu uskonu kuulevani. 

mulle oltiin aina sanottu, etten tuu saamaan mitään hamsteria isompaa lemmikkiä. äiti ja iskä ei tahtonu ottaa kissaa tai koiraa, koska ne sano, että niiden hoitoon menis liikaa aikaa. taustalla oli myöskin vähän allergiapohjasia syitä, koska iskä on kai pikkusen allerginen eläimille ja mulla nyt on itelläni kaikenmaailman siitepölyallergioita ynnämuuta kivaa. en kuitenkaan tahtonu luovuttaa ton asian kanssa, vaan etin ensin netistä kaikkia koirarotuja, jotka allergisois mahollisimman vähän. löysinkin muutaman, mutta vanhemmat ei siltikään lämmenny ajatukselle. en luovuttanu senkään jälkeen, vaan aloin tutkia kissarotuja samalla periaatteella. en ollu koskaan kuullu yhestäkään rodusta, joka ei allergisois, joten en pitäny kovin todennäkösenä, että semmosta löytäsin. olin kuitenkin ilosesti yllättyny, kun huomasin olleeni väärässä. oli nimittäin olemassa yks sellanen rotu, jonka iholta puuttuu se proteiini, joka aiheuttaa yleensä ihmisten allergiset reaktiot. kerroin siperiankissoista äitille ja iskälle, ja ne otti tän kissa-asian ekaa kertaa mun elämässä oikeesti kunnolla mietintään. samaan aikaan etin erilaisia kasvattajia netistä, ja löysin Tampereelta yhen kissalan, jossa oli muutaman viikon kuluttua syntymässä uusia pentuja. 

ne pennut synty toukokuun ensimmäisenä päivänä. tää kasvattaja otti muhun yhteyttä ja kerto, että se pitää mua varten sivussa Livia-nimistä tyttökissaa. kun katoin Livian kuvia, mulle tuli outo olo. sellanen olo, mitä en koskaan oo kokenu. kun sain kuulla, että ne pennut oli syntyny, aloin itkee. aloin itkee ihan tajuttomasti. enkä ees tiiä tarkalleen että minkä takia. mulle vaan tuli sellanen olo, että siinä syntymässä on jotain isompaa merkitystä takana. jollain tasolla tiesin, että mun oma kissanpentu oli syntyny, vaikka samana päivänä mulle sanottiinkin, ettei sitä kissaa meille hankita.

olin pari päivää ihan maassa. itkin pelkästään ja rukoilin että saisin Livian, en tahtonu sillä hetkellä mitään muuta enempää. maanantaina mää sain kouluun tekstiviestin äitiltä. muistan yhä ihan sanatarkasti sen, että mitä siinä luki. en voinu uskoo sitä. äiti sano, että ne oli miettiny asiaa uudestaan ja ymmärtäny sen, miten paljon Livia mulle merkitsis. iskältä tuli viesti, että se oli varannu Livian mulle. menin kissalan nettisivuille, ja siellä oli Livian kuva ja vieressä teksti:

"MYYTY

Livia muuttaa Jyväskylään Katin luokse. Onnea Kati! "

Iskältä tuli viesti: "se on nyt sun"

voin rehellisesti sanoo, että se oli varmasti yks mun elämän onnellisimmista hetkistä, ellei sit se onnellisin. asia, mitä en ollu koskaan uskonu tapahtuvan, kävi toteen. 

Kolme kuukautta mää laskin päiviä siihen, että saisin käydä noutamassa sen. me käytiin kahesti kattomassa Liviaa Tampereella, ja en vaan voinu käsittää, että se pieni ihana eläin olis pian meillä.

me haettiin Livia meille 26.7.2010, samana päivänä kun mun ripari loppu. nyt en vaan voi uskoo, että se täyttää kohta kolme, ja että se on ollu meillä kaks ja puol vuotta. sinä aikana äiti ja iskä on rakastunu Liviaan ihan varmasti yhtä paljon kun määkin, enkä vaan vois enää kuvitella mun elämää ilman sitä. 

Love you <3

Livia tekee mun jokasesta aamusta ihanan, kun se tulee mun viereen kehräämään. se tekee mun jokaisesta kotiintulosta päivän parhaan hetken, kun se juoksee mua vastaan. se saa ihmiset nauramaan, kun se antaa tassua tai juoksee iltasin meidän taloo päästä päähän. se tietää jos joku on surullinen, ja käpertyy sen viereen lohduttamaan sitä. se saa mut aina iloseks. 

se on mun oma pieni kissa, ja muistuttaa mua aina siitä, ettei koskaan pidä menettää toivoa. 

kaikki on mahdollista.