sdrawkcaB

 

hymyilen. 

missä?

sinne päästä haluan.

Vaan kerran taas vajoan

ja suuntaa vailla Ajelehdin

yritän

vaikka rantaan pääse En 

hetkeksikään pysähdy ei 

Se virta kivinen 

kuin mukanaan vie Elämä

Elämä on täynnä vastoinkäymisiä, ja mulla niitä on tullu vastaan jälleen kerran enemmän kun tarpeeks; ihan kuin oisin ajautunut kiviseen koskeen, josta en vaan pääse pois. En voi palata takaisin sinne, mistä lähdin. En voi rantautua, ajelehdin ilman omaa tahtoa. Kaikesta huolimatta mun pää pysyy pinnalla ja katse on eteenpäin. Mä opin edellisestä kerrasta paljon.

Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että on joutunut virran vietäväksi ja törmäilee jokaiseen vastaantulevaan kiveen, jossain vaiheessa se reitti selkeytyy. Jossain vaiheessa ne kivet loppuu ja se virta johtaa avoimille vesille. Ja kun sinne pääsee, voi taas hymyillä. Ja niin mä aion tehdäkin :) 

Koulukiusaaminen

Suomen lukiolaisten liitolla on menossa varmaan monelle jo tuttu "kutsu mua" -kampanja kiusaamista vastaan, mikä on mun mielestä ihan älyttömän upea asia. Osallistuin siihen instagramissa ( oon siellä nimimerkillä katisara_ ) itsekin ja kirjoitin kuvatekstiksi mun oman tarinan, jonka halusin jakaa kaikille kiinnostuneille - aihe kun sattuu olemaan valitettavan tuttu. Aika harva teistä mua varmaan instassa seurailee, joten päätin tehdä tästä nyt ihan omanlaisensa postauksen (lue: pienimuotoinen romaani tulossa).

Kaikki alkoi siitä, kun ala-asteella mut jätettiin yhtäkkiä yksin. Musta alettiin puhua pahaa selän takana, töniä nurin ja sulkea kaiken yhteisen ulkopuolelle - enkä tiedä vieläkään syytä siihen. Kai sillä sitten oli jotain tekemistä mun homealtistuksen ja sen vaatimien erityisjärjestelyiden kanssa. Meidän luokkaan piti hankkia ilmanpuhdistin, en voinut osallistua sisäliikuntaan, en syödä samoissa tiloissa muiden kanssa - jonkun piti aina tuoda mulle ruoka luokkaan. 

Muistan tosi elävästi kun yhden kerran kyselin kaikilta, että kuka jäisi mun kanssa syömään, mutta jokainen vältteli katsekontaktia ja luokkaan lankesi aika jäätävä hiljaisuus. Itkuhan siinä meinasi tulla. Ajattelin, etten saisi ruokaa ollenkaan, kunnes lopulta opettajan käskytyksen jälkeen yksi meidän luokan poika suostui tuomaan mulle annoksen. Sen jälkeen meidän luokkaan tuli lista, joka pakotti jokaisen jäämään vuorollaan mun seuraksi. Tän jälkeen aloin saada tosi ikävää piikittelyä kaikesta, mitä tein. Esimerkiksi nyt tuli mieleen se, kun olin saanut uudet luistimet, jotka poikkesi siitä tavallisesta valkoisesta mallista. Ne oli siniset ja samettiset, tykkäsin niistä tosi paljon ja laitoin ne iloisena jalkaan ekalle luistelutunnille. Hymy kuitenkin hyytyi aika äkkiä, kun yksi meidän luokan tyttö katsoi mun jalkoja oudoksuen ja kysyi "Miks sulla on tollaset? Etkö sä pysty pitämään edes tavallisia luistimia?"

Kukaan ei halunnut kirjoittaa mun ystäväkirjaan tai viettää aikaa mun kanssa. Olin sen verran pieni, etten tiennyt yhtään, miten siihen olisi pitänyt reagoida. Olin hiljaa, en kertonut edes vanhemmille. Kun mun ongelmat sisäilman kanssa paheni, jouduin jäämään kotiopetukseen. Tunsin olevani ihan yksin ja hukassa; numerotkin laski huomattavasti kun tieto koealueista ei tullut perille. Kaiken tän aikana vaan yks ihminen seiso mun vierellä koko ajan, ja se ihminen on edelleen yks mun parhaista ystävistä. Se ihminen on se mun rakas sekopää, jonka kanssa pyöritän K&M leffayhtiötä.

Lopulta jouduin vaihtamaan koulua. Uusi koulu oli tosi erilainen ja olin ihan ihmeissäni, kun toiset halusi vapaaehtoisesti olla mun kanssa. Numerot nousi takaisin normaalille tasolle, nauroin ensimmäisiä kertoja aikoihin kunnolla. Ne ihmiset sai mut jopa irtautumaan siitä surusta, minkä mun papan hiljattainen kuolema oli jättänyt jälkeensä. Vaikka jonkinlaista huomauttelua ulkonäöstä ja kovaa tahtia kihartuvista hiuksista olikin, olin onnellinen. Vaikka mun pitkäaikainen ihastus vastasikin mun tunteidenvuodatukseen "hyi vittu", hymy mun kasvoilla säilyi. Mä en ollut yksin, se oli tärkeintä.

Yläasteella kaikki alkoi kuitenkin taas muuttua. Kuulin, että musta puhuttiin taas pahaa selän takana. Olin pätijä ja hikke, koska pärjäsin koulussa. Olin huora, koska seurustelin hetken yhden ihmisen kanssa. Ihmiset, joihin olin luottanut, alkoi haukkua mun ulkonäköä.

"Sä oisit niin paljon paremman näkönen suorilla hiuksilla."

"Mikset sä meikkaa? Oisit niin nätti."

Pahin isku oli kuitenkin ehkä se, kun kävin pyynnöstä kysymässä hyvän kaverini ihastukselta, että tahtoisiko tämä joskus käydä juttelemassa kyseiselle kaverilleni. Pari tän pojan kaveria katsoi hetken aikaa yllättyneenä, kunnes toinen avasi lopulta suunsa.

"Hah, no jos se kaveris näyttää yhtään sulta niin no thanks!"

Yritin olla välittämättä, vaikka sattui ihan tosissaan. Yläaste jatkui aika samanlaisena ja ala-asteen huomauttelut ulkonäöstä alkoi vähitellen palautua mieleen. Mun itsetunto laski käytännössä nollaan. Mulla oli kuitenkin vierelläni läpi yläasteen ihminen, joka ei vielä tähän päiväänkään mennessä oo kyllästynyt kuuntelemaan mun murheita tai valitusta edes niistä maailman turhimmista asioista (klik). Katsu, oot mun paras ystävä ja ilman sua olisin varmaan näätäarmeijan kidnappaamana jossain päin Himalajaa.

Lukio tuntui olevan taas uusi alku. Otin heti mahdollisimman itsevarman asenteen ja tutustuinkin moniin ihmisiin. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kun sain pari kommenttia mun painoon liittyen tosi lyhyen ajan sisällä. En ollut silloin edes isokokoinen, ehkä kokoa 36-38. Silti mun itsevarmuus alkoi taas laskea ja kaikki aiemmat kommentit ulkonäöstä kummitteli mielessä. Jonkin ajan kuluttua muutama tosi epäedustava valokuva oli tavallaan piste iin päälle. Mä en nähnyt itessäni oikeastaan enää mitään hyvää: hiukset oli oudot, vartalo liian iso.

Päätin laihduttaa muutaman kilon, mutta niinkun varmaan moni huomasikin, homma lähti vähän käsistä. Mun paino tippui neljässä kuukaudessa yhteensä 17 kiloa.

Mulla kesti todella kauan päästä ylös sieltä kuopasta, mihin olin antanut itseni pudota. Se oli kaikkea muuta kuin helppoa - eikä ne silloin saadut ilkeät kommentit ulkonäöstä helpottaneet mun oloa yhtään. Tuntui, etten kelvannut ollenkaan. Isokokoisempana olin läski, laihana rääpäle, jota sai vapaasti alkaa syrjiä ja haukkua. 

Pikkuhiljaa mä kuitenkin nousin. Opettelin arvostamaan itseäni sellaisena kuin oon, ja mun silloisella poikaystävällä oli todella iso merkitys mun itsetunnon kohoamisessa. Vaikka meidän suhde joitakin kuukausia sitten päättyikin, tuun olemaan tälle ihmiselle ikuisesti kiitollinen. Samoin ihanalle Sinille, jonka kanssa lähennyin varsinkin abivuonna. Ootte molemmat uskomattomia.

Yliopisto alkaa kahden päivän päästä ja toivon todella, että tää kaikki on nyt takana päin. Mä alan lopultakin tuntea, että oon taas oma itseni. Valokuvissa on sama, iloinen tyttö kuin lapsenakin. Hiukset nyt ottaa päähän aina, kun peilistä katsoo takaisin ihmisen sijasta pensas tai pari vuotta trimmaamatta ollut puudeli - mutta se ei kuitenkaan vaikuta siihen, miten mä  suhtaudun elämään nykysin. Nyt mä oon vahvempi, nyt mä pärjään. Mä en anna itseni luovuttaa enää.

Kaikkien vaikeuksien aikana mulla on aina ollut ihmisiä tukemassa mua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ja se tuki on ollut mulle älyttömän tärkeää. Ilman sitä olisin varmaan vieläkin ihan hukassa, joten kiitos siitä ihan erityisesti kaikille neljälle - Millalle, Katsulle, Juholle ja Sinille. Te kaikki tuutte aina olemaan mulle älyttömän tärkeitä.

Kiusaamisen vaikutuksia ei kannata koskaan vähätellä. Se voi tuntua joskus pieneltä tai harmittomalta, mutta seuraukset voi olla sitäkin suuremmat. Puolustakaa ja olkaa muiden tukena. Se voi nostaa jo luovuttaneenkin takaisin jaloilleen.

Kun aurinko nousee

Katselen rikkoutunutta jäätä ja vapaata virtaa, joka onnellisena kulkee ohitseni. Vapaana, täynnä voimaa, täynnä puhtautta. Valmiina kevääseen, valmiina uuteen alkuun. Katselen väsymätöntä vettä, joka pyyhkii edellään teräviä risuja ja soraisia penkereitä. Vettä, joka pehmeydellään kulkeutuu ajatuksiini - saaden minut unohtamaan menneet, keskittymään vain siihen hetkeen. 

Katselen pilven takaa esiin tulevaa aurinkoa, joka kirkastaa päiväni. Liian kauan olen odottanut sen näkemistä ja lämmöntunnetta kasvoillani. Jokainen säde pyyhkii mielestäni viimeisetkin murheet, poskiltani viimeisetkin kyyneleet. Olen keskellä uutta syntymää ja tietään kulkevaa elämää, jonka suunta ei olisi enää alaspäin. En pelkää. Aurinko on tullut noustakseen. 

Kuten minäkin. 

Nineteen

Kuuntelen hiljaisuutta, joka kuulee hiljaisuuden sisälläni. Katselen tähtiä, jotka katselevat minua. Tunnen taivaan valon, joka ohjaa eksyneiden kulkua kohti merkittyjä polkuja. Tunnen ympäröivän kylmyyden ja epävarmuuden, joka kilpaa juoksee sisimpäni kanssa. Tunnen ajan kulumisen, joka tarjoaa minulle auttavan kätensä viedäkseen minut mukanaan. 

Istun hiljaa hengitykseni noustessa höyryävänä ilmaan, viipyessä siinä hetken, kadotessa nopeammin kuin ylitseni kiitävä tähdenlento. Tähdenlento - kaunis, mutta liian kiireinen jäädäkseen. Kaunis, mutta liian heikko tullakseen luokseni. 

Suljen silmäni ja kuiskaan toiveen. Toiveen, joka haihtuu ilmaan hengitykseni mukana. Toiveen, joka kuultaisiin. Toiveen, joka toteutettaisiin - joka kerran minut ohjaisi oikeaan.

Muutama lumihiutale laskeutuu kasvoilleni, kylmä viima pyyhkäisee hiussuortuvan pois otsaltani. Tunnen silmieni aukeavan, katseeni kulkeutuvan kaukaisuuteen. Tunnen, kuinka vastarannan valot loistavat pimeydessä kuin kutsuen luokseen, kuin kertoen tarinaa. Tarinaa, jonka osa olisin. Tarinaa, joka jo kauan ennen syntymääni kirjoitettiin. 

Jep, 19 mittarissa :) Ei tunnu ihan vielä siltä, mutta onneks tässä on vielä 364 päivää aikaa saada se fiilis jostakin :)

It's my 19th birthday today :) The feeling of my last year as a teenager hasn't caught me just yet - but I hope it will at some point. Luckily I still have 364 days left before turning 20...

Kun kuiskauskin on huuto

Kylmä lumituisku osuu kasvoihini. 

Kahlaan lähes polviini asti ulottuvissa kinoksissa vailla päämäärää. Tunnen vajoavani askel askeleelta syvemmälle hankeen ja kompastelen alituiseen lumen alle piiloon jääneisiin kiviin ja oksiin. Paksu lumipeite ympärilläni on täysin koskematon - lukuunottamatta vaivattomasti ja leikkisästi puiden lomassa kiemurtelevia, hetki hetkeltä heikommin erottuvia metsän eläinten jälkiä.

Valkea maisema näyttää samalta suunnasta riippumatta - sama lehdetön koivikko, aukoton pilviverhon peittämä taivas, virheetöntä puhtautta hehkuva maa. Aivan kuin olisin ainoa, viimeinen elävä olento maan päällä - seuranani vain kevyesti maata kohti leijailevat lumihiutaleet. 

Tunnen jalkani uppoavan maassa olevaan syvennykseen ja kenkäni täyttyvän lumella. Kylmyys kulkee pysähtymättä lävitseni saaden minut värähtämään vaistomaisesti. Vedän kohmettunein käsin karvareunuksisen huppuni syvemmälle päähäni ja nostan katseeni kohti pilviä, kohti kaukaisuutta, jossa täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain tuulen kevyt kuiskaus.

  Seuraan hetken katseellani lumihiutaleiden särkymätöntä rauhaa, joka laskeutuu maahan niiden mukana. Seuraan niiden huolettomuutta, katson niiden keveyttä, tunnen niiden sulavan hiljalleen kasvoilleni. 

Hengitän syvään ja annan itseni kaatua pehmeään maahan.

Rauha, huolettomuus, keveys.

Aivan kuin se ei loppuisi koskaan.

Minä ja valokuvaus

Multa on pariin otteeseen toivottu tämmöstä postausta, jossa kerron vähän kuvaamisen taustoista, joten tässä tulee :)

Kaikki alko varsinaisesti kasiluokan joulusta, jollon sain lahjaks mun ensimmäisen (ja ainakin tähän asti ainoan :D) järkkärin. Olin kuvaillu jo ennen sitä semmosella Canonin suht hyvällä pokkarilla jonkun verran, mutta sillon se kuvien räpsiminen oli ollut lähinnä semmosta selfieitä kaverin kanssa ja lomareissuilla sitten turistimaisesti vähän enemmän ympäristöä. Niissä kuvissa oli semmosia satunnaisia onnistumisia, mutta ne tuli oikeestaan puoliks vahingossa. Kuvasin pelkästään täysautomaatilla tai sitten tein jotain yksittäisiä värisäätöjä. Niin, ja horisontti oli aina vinossa :D

Italia 2009,
Canon PowerShot SX200 IS

Jossain vaiheessa kasiluokkaa aloin kuitenkin kiinnostuu valokuvauksesta vähän enemmänkin. Menin koulussa kuviksen valinnaiselle valokuvauskurssille, ja vaikkei ne siellä otetut kuvat mitään huippuja ollutkaan, mun kiinnostus kuvaamiseen alko silti herätä.

Kuviskurssi 2010
Canon Powershot SX200 IS

No, sitten sain jouluna sen järkkärin (Nikon D7000), josta jo alussa mainitsinkin :) Eksyin we<3it sivustolle ja tumblriin ja kaikkialle tollasiin inspiraatiosivustoille ja aloin (lue: yritin) ottaa vähän sen tyyppisiä kuvia (hahah, nyt kun katon niitä niin naurattaa :D) ja aloin muutenkin kuvailla paljon enemmän. Ne oli pääasiassa kuvia vesipisaroista (joista jotkut jopa oli ihan hienoja), koriste-esineistä, mun penaalista, linssinsuojuksesta - ja nekin yhä täysautomaatilla. Pelkkä järkkäri oli siinä vaiheessa jo niin huikee juttu, että pelkäsin pilaavani sen mun virityksillä :D Jos kiinnostaa katella niitä kuvia, suosittelen klikkaamaan TÄSTÄ :D Kati 9lk bloggaa.

Pikkuhiljaa mulle alko kuitenkin syntyy sellanen oma näkemys. En varsinaisesti opetellu kuvaamaan, vaan jotenkin tuntu että kamera kasvo vähitellen osaks mua :D Aloin jollain tasolla nähdä sen, että millanen asettelu näyttää hyvältä, millaset arkisetkin kohteet voi olla kuvauksellisia, millä vois olla jotain sanottavaa. Uskalsin kokeilla uusia asioita.

Kevään ja kesän 2011 (yllä olevat kuvat väliltä huhtikuu-heinäkuu) jälkeen mun kiinnostus kuvien ottamiseen lisäänty entisestään ja mulle alko muodostuu sellanen tietty omanlainen kädenjälki niihin otoksiin. En kokenu mitään ultimaattisia valaistumisia, taidot vaan lisäänty aina vähäsen kuva kuvalta harjottelun myötä. Aloin hahmottaa sen, että mistä kuva kannattaa rajata, miltä tasolta ja etäisyydeltä se kannattaa ottaa, mistä suunnasta valon pitää tulla. Sain myös lisää objektiiveja, jotka toi ihan uusia ulottuvuuksia ja lisää intoa kuvien ottamiseen. Kuvasin enimmäkseen luontoa, mutta satunnaisesti myös ihmisiä, mikäli ne suostu mun malleiks :D

Vilma 2011

Olin muokkaillut mun kuvia pari vuotta pelkästään Photoscapella ym ilmaisohjelmilla, mutta sitten sain 17v lahjaks äitiltä ja iskältä Photoshop Elementsin. Aluks muokkailin ihan näitä perus värisäätöjä ym, mutta vähitellen aloin oppia ihan uusia juttuja sillä. Se tuntu tosi kätevältä esimerkiks tämmösissä asioissa, että jos halus muokata kuvasta jonkun pikkuvirheen pois. Niinkin perusasia, kun "Healing Brush Tool", oli mulle ihan uus ja ihmeellinen juttu. Opin myös vähän aikaa sitten leikkimään layereilla (niinkun saitte täälläkin huomata..), ja tavotteena olis oppia lisää uusia asioita mahollisimman pian :)

Vilma 2011

Syksy 2013, kuvat vuosilta 2011-12

Ehkä noin puoltoista vuotta sitten aloin vihdoinkin luopuu siitä täysautomaatilla räpsimisestä. En antanu enää kameran tarkentaa itekseen, vaan tein sen käsin. Aloin myös kokeilla erilaisia säätöjä, muun muassa pitkää valotusaikaa, mutta en vielä sillon todellakaan tajunnut sitä, että millasiin asioihin ne vois vaikuttaa. Vähitellen opin tekemään niitä samoja asioita mitä teen nykysinkin - muun muassa kuvaamaan virtaavaa vettä päivänvalossa, saamaan tähdet näkyviin, pysäyttämään liikkeen.

Viimesimpiä käänteitä mun "kuvaajan uralla" on varmaankin ollut viime keväänä harmaasuotimen saaminen, joka on mahdollistanut mulle sellasia kuvia, joihin oon jopa ite jollain tasolla tyytyväinen :D Sen lisäks sain muutamia viikkoja sitten vihdoinkin käyttöön Photoshop Lightroomin, joka on tuonut niin paljon sisältöä mun kuvien värimaailmaan! :)

Harmaasuodin + 30sec valotusaika

Harmaasuodin + 20sec valotusaika

Oon nyt viime aikoina saanut täällä blogissa (ja eilen Escapessa Kaisalta ja Mariannelta, kiitos teille siitä :DD <3) kehuja mun blogista ja täällä olevista kuvista ja se on tehny mut aivan tajuttoman onnelliseks. Tuntuu ihan hassulta, että jotkut oikeesti uskoo mun otoksiin ja sanoo, että musta olis taidealalle. Oon siitä ihan tajuttoman kiitollinen, koska kaikki se lisää mun motivaatiota ja halua oppia lisää asioita. Ei sillä, etteikö sitä olis jo ennestään, koska vaikka mä lääkäriks tahdonkin, haluan mä myös isona tehdä valokuvaajan duunia jonkinasteisena sivubisneksenä. En pidä itteeni vielä tarpeeks hyvänä siihen hommaan, mutta onneks mulla on vielä paljon aikaa harjotella :) Ja vaikkei musta koskaan oikeeta valokuvaajaa tuliskaan, tulee tää silti aina säilymään mulle tärkeenä harrastuksena.

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista

Hiljaisuus.

Väritön maisema, putoavien lehtien havina. 

Hiuksiin tarttuva kylmä tuuli ja höyryävä hengitys. 

Metsän vihreys, lintujen laulu ja aurinkoiset kesäpäivät ovat jääneet taakseni. Pakkanen tanssii kevyesti ilmassa - verhoten hitaasti jäätyvän maan valkeaan lumihuntuun. Lehtien pinnoilla helmeilee jääkiteitä, roudan vangitsemat heinät katkeilevat jalkojeni alla. Käännän katseeni kohti puhtaan valkoista, pilvien peittämää taivasta, joka ennen loisti kirkkautta virheettömällä sinisyydellään.

Viimeiset valonsäteet kajastavat heikosti metsän takaa. Horisontti hohtaa vielä hetken kirkkaana, ennen kuin Aurinko painuu lopullisesti mailleen. Maisema ympärilläni alkaa hämärtyä, ja huomaan kynttilöiden syttyvän yksi kerrallaan ikkunoihin. 

Käännyn ympäri ja lähden seuraamaan omia, hankeen painuneita jalanjälkiäni. Kuljen ohi uinuvan muurahaispesän, yli kaatuneen puunrungon, ali lehdettömän oksiston. Kuulen takaani vaimenevan puron solinan, edestäni askel askeleelta lähestyvät liikenteen äänet. Hiljaisuus jää taakseni.

Pysähdyn.

Pienet, hennot hiutaleet leijailevat hiljalleen kohti maata. 

Tunnen pakkasen kiristyvän.

Talvi on täällä.

Ps. Mulle on sanottu siitä, että valokuvausblogeissa painotetaan yleensä lähes kokonaan niihin kuviin, eikä tekstiosuudet oo sillon kovin pitkiä. Mää tein vähän aikaa sitten muutamia postauksia ihan vaan parin rivin teksteillä, mutta jotenkin tuntu, ettei ne kuvastanu mua ollenkaan. Mä rakastan valokuvausta ja tän blogin teema on edelleenkin vahvasti sidoksissa siihen, mutta toinen asia, joka on oikeestaan yhtä lähellä mun sydäntä, on kirjottaminen. Tykkään tosi paljon kuvailla asioita, tapahtumia, ympäristöä ja mun ajatuksia vähän kaunokirjalliseen tyyliin. Kirjotan tällä hetkellä omaa fantasiaromaania (niinkun oon täällä aiemmin kertonutkin), ja tää on jotenkin tosi ristiriitasta, koska oikeesti luen tosi vähän kirjoja. Pointti oli kuitenkin se, että en halua laittaa postaukseen pelkästään ensiks muutamia kuvia peräkkäin ja sen jälkeen niiden alle teksti "eilisen kuvausreissun saldo". Haluan ennemmin heittää ne kuvat tänne ja lisätä väleihin tän ja edellisen postauksen tapaan pieniä tekstejä - ikäänkun ne olis jonkinasteinen kehyskertomus liittyen niihin kuviin ja niiden ottamiseen. Aina sitä inspiraatiota/jaksamista kirjottamiseen ei kylläkään löydy, mutta jos niitä vaan yhtään on, aion jatkossakin tehä postauksia välillä samalla tyylillä :)

JA AINIIN.

100 lukijaa.

En tiiä mitä sanoo. Ootte ihania. Nyyh.

♥