Elikkäs nyt seuraa viimenen osa tästä mun kuukauden takasesta Rodoksen reissusta :)
2.7.
Tää päivä meni aikalailla samalla kaavalla miten muutama muukin päivä: uimista, syömistä, shoppailua :) Illalla kävin vielä rannalla kuvailemassa vähän tähtiä ja harjottelin ottamaan niistä kuvia. Tän iltaset kuvat ei kuitenkaan onnistunu, mutta onneks sain sit seuraavana päivänä ihan hyvän kuvan otettua. Illalla hotellilla oli myös tosi hieno ilotulitus, jota jäätiin hetkeks kattomaan :)
3.7.
Viimenen kokonainen lomapäivä perillä, enkä vaan halunnu uskoo sitä todeks. Ekojen päivien kriittisyys tän saaren olemusta kohtaan oli päivä päivältä muuttunu siihen, että en vaan olis halunnu tän reissun loppuvan. Rakastin sitä paikkaa, ja rakastan edelleen. Ystävälliset ihmiset, ei-liian-tuputtavat kauppiaat, ihanat ruuat, uiminen, lämpö, valokuvaus, Välimeri... ❤ Kaiken ton lisäks olin nähny jo niin paljon kaikkee muutakin - sen, miten asiat ei välttämättä oo kaikilla yhtä hyvin, ja että miten pienet asiat ja teot voi tehdä ihmisen onnelliseks. Toi tunnelma tuolla paikassa oli jotain niin ainutlaatusta.
Meidän viimesen päivän ohjelmana oli Finnmatkojen saarikierros. Kierreltiin bussilla ympäri Rodosta ja tää lukeutuu kyllä mun elämän parhaiden kokemusten kärkipäähän :D En oo ikinä nauranu kellekään oppaalle niin paljoo :D Tää mies oli ehkä joku nelikymppinen, puoliks kreikkalainen mies, jonka selostukset eri paikoista oli kyllä ihan täys vastakohta kaikille muille :D
"Ja oikealla näette xxx vuotta vanhan hotellin, jonka Aristoteles aikanaan........ KATSOKAA TUOTA HULLUA! PYSÄKÖINYT AUTONSA KESKELLE TIETÄ JA LÄHTENYT ITSE KAHVILLE! JA OOOOOOOOOO SIELTÄ MIES TULEE HYMYILLEN KUPPI KÄDESSÄÄN! VOIVOIVOIVOI TÄTÄ KREIKAN LIIKENNEKULTTUURIA...... noniin, vilkuttakaapa kaikki nyt tälle miehelle."
"Ja nyt tässä jyrkässä kurvissa alkaa pelottaa, kannattaa tehdä kuten kuskimmekin tekee - laittaa silmät kiinni."
Sitten se alko selostaa siitä kuskista semmosella äänellä, että se olis pitäny jotakin kirkon messua...
"Hännnnnn, joka meidät turvallisesti ohjaa perille. Hännn, jonka hiukset ovat harmahtavat ja silmät sinertävät. Hännnn, joka vieläkin on kännissä eiliseltä baarireissultaan."
Ja kapeilla vuoristoteillä se päästeli jotain ihan ihme ääntelyitä....
"JAOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOONNNNPPPPPPPA iiiiiiiiihanaa."
... Ja muutenkin mölys siellä niin, että paikalliset jäi kyllä kattomaan vähän pitkäks aikaa.
"PAAAAAAAAAAAAAAMEEEEEEEEEEEEEEEEN" (kreikaks "mennään")
....Ja eipä tätä miestä ollu kyllä keskittymiskyvyllä siunattu.
"Ja nyt katsokaa vasemmalle, siellä näette... EI EI EI EI! KATSOKA KATSOKA SITTENKIN OIKEALLE! NÄETTEKÖ! VESIMELOOOOOONEJA!"
Koko bussi nauro tälle miehelle ihan koko matkan ajan :DDd ei oo siis ikinä ollu yhtä hauskaa opasta :D
Mutta niin, anyways. Meidän ensimmäinen kohde oli 267m korkee Filerimos-vuori, jonka päällä oli vanha ritarien rakennuttama luostari. Tän luostarin ympäristö oli täynnä riikinkukkoja, erilaisia kukkia ja perhosia sekä sypressejä, jotka muodosti semmosen hienon "kujan" 18 metriä korkeelle italialaisten rakennuttamalle ristille. Sieltä vuorelta oli ihan uskomattoman kauniit näköalat alas pikkukaupunkeihin ja Välimerelle. Oltiin siellä vaan liian vähän aikaa, en ihan ehtiny kiipeemään sen ristin sisälle - siellä meni semmoset kierreportaat joita pitkin pääs sinne ristin huipulle kattomaan maisemia.
Laskeuduttiin Filerimokselta bussilla alas ja jatkettiin matkaa kohti Kamirosta, tuhansia vuosia vanhaa kaupunkia, josta on jäljellä vaan rauniot. Tää kaupunki tuhoutu ensimmäisen kerran maanjäristyksessä 226 eKr. ja toisen kerran samasta syystä 142 eKr.
"Katelkaa ympärillenne. Tältä vuorelta on löytyny aina sillon tällön kivettyneitä, vanhoja simpukoita, jotka on peräsin niiltä ajoilta, kun Rodos oli vielä meren pohjassa."
Oli ihan tajuttoman kuuma päivä. Ihmiset veteli lisää aurinkorasvaa, jossakin joku suomalainen pikkutyttö itkeskeli väsymystään, eikä olis jaksanu enää jatkaa. Käveltiin ympäriinsä tota vuorta (taino oikeestaan kukkulaa), jossa Kamiros oli. Se oli tosi upeen näkönen paikka, ja kun kattelin noita pieniä talojen raunioita, mun päässä liikku tosi paljon erilaisia kysymyksiä. Millasta täällä on ollu reilut pari tuhatta vuotta sitten? Kuka tossa talossa on asunu? Miten ihmiset on tullu toimeen?
Mun ajatusvirta kuitenkin katkes, kun löydettiin äitin ja iskän kanssa kaks simpukkaa. Se oli oikeesti niin jännä tunne, että ne oli todellakin miljoonia vuosia vanhoja. Äkkiä huomasin sen saman itkusen pikkutytön istumassa maassa. Kuulin, kun se puhu äitinsä kanssa.
"Missä kaikki simpukat on?"
"Kuule kun ei niitä varmaan oo enää. Täällä käy niin paljon ihmisiä, että kaikki on varmaan jo kerätty pois."
"Kyllä täällä pitää olla vielä jäljellä, ihan varmasti on"
Mulla tuli ihan tajuttoman paha mieli sen tytön puolesta. Pyysin iskältä toisen niistä meidän löytämistä simpukoista. Meinasin käydä antamassa sen sille tytölle, mutta ne oli jo jatkanu matkaa eteenpäin, koska bussi oli lähössä.
Jatkettiin matkaa sellaseen pieneen kahvilaan, jossa saatiin maistaa paikallista sitruunalimpparia. Oli muuten ihan tajuttoman hyvää! :) Se ei ollu semmosta perusfantaa, vaan siinä oli jotain erilaista ja harmittaa ihan hullusti, ettei sitä myydä Suomessa :(
Yhtäkkiä näin sen saman pikkutytön. Se oli just kävelemässä vanhempiensa kanssa meiän ohi. Kävelin sen luokse ja taputin sitä olkapäälle.
"Hei löysitkö sää yhtään simpukoita tuolla edellisessä paikassa?"
Se tyttö oli tosi pieni ja ujo, joten sen äiti vastas sen puolesta, ettei ne ollu löytäny yhtään.
"Tiiätkö kun me löydettiin kaks simpukkaa sieltä, niin aattelin, että haluaisitkohan sää tän toisen."
Laitoin sen simpukan tän tytön pikkuseen käteen. Se katto mua ihan ihmeissään sanomatta mitään. Sen äiti hymyili mulle ja kiitteli tosi paljon. Menin takasin äitin ja iskän luokse, ja lähettiin takas bussille oottamaan sen lähtöö.
 |
| Kaskas - pieni ötökkä, mutta pitää ihan törkeetä meteliä. |
Seuraava etappi oli Monolithos-kylä - sama paikka, jonka ohi ajettiin Monolithos-vuorelle pari päivää aiemmin. Saatiin täällä paikassa ostaa paikallista hunajaa, jota oli useita eri makuja - timjamia, kanervaa.... :D
Monolithoksen jälkeen mentiin jonnekin pikkukylään syömään päivällistä. Se ravintola oli täynnä kulkukissoja, jotka oli kaikki lähes poikkeuksetta ihan tajuttoman laihoja. Yks niistä oli rampa, eikä sen toinen etutassu toiminu kunnolla, vaan oli jotenkin ihan ihmeellisesti taittunu. Meiän kävi äitin ja iskän kanssa niitä ihan hullusti sääliks, joten koska kellään meistä ei ollu kunnolla nälkä, päätettiin ruokkia niitä aina, kun tarjoilijan silmä vältti :D Ne kisko ihan tajuttoman määrän sitä ruokaa. Iskä ja äiti kiinnitti kahen kissan huomion toisaalle ruokkimalla niitä, sillä välin kun mää ruokin tätä rampaa. Se oli niin sulosta, kun se otti mun kädestä kii sillä terveellä tassullaan, ja veti mun kättä lähemmäs saadakseen ruokaa nopeemmin :D Tuli vaan niin ilonen fiilis sen jälkeen, kun ties, että ne sais nyt ainakin nukkua seuraavan yön maha täynnä ja elää ehkä vähän pitempään.
Oltiin pikkuhiljaa lähössä sieltä pois. Kiertelin siinä lähistöllä ympäriinsä, ja yhtäkkiä mulle tuli semmonen olo, että joku kattoo mua. Käännyin ympäri ja näin sen saman pikkutytön. Se vaan katto mua. Hymyilin sille ja huomasin, että sillä oli edelleen se simpukka kädessä. Se piti siitä huolta, eikä antanu ees pikkuveljensä aluks kattoo sitä. Se on vaan niin ihmeellistä, miten niin pienet asiat voi olla toisille niin tärkeitä.
Jatkettiin matkaa kohti viimestä paikkaa. Se oli sellanen tosi kaunis ranta, jossa pääs uimaan jos halus. Me mentiin iskän kanssa hetkeks kuvailemaan siihen rantaan, sillä aikaa kun äiti jäi lepäilemään palmun alle :D
ja sitten vinkki - älkää ikinä hypätkö vedessä hattu päässä.
Lähettiin pian tän jälkeen takasin hotellille :) Mentiin äitin ja iskän kanssa syömään, ja sen jälkeen ottamaan kuvia pihalta yhessä ennenkun alettiin pakkaamaan. Kävin illalla vielä kuvailemassa tähtiä, ja sain jopa otettua kuvan milkywaysta. Ihan täydellisesti se ei onnistunu, koska ranta oli sen verran valaistu, mutta ihan tyytyväinen oon joka tapauksessa :)
En tiiä mitä voisin kertoo enempää, joten tiivistän tän kaiken siihen, mitä kirjotin reissun jälkeen facebookiin.
Mä voisin kirjottaa tähän siitä, kui lämmintä Rodoksella oli, kui ihana oli uida meressä, valokuvata muistikortit täyteen tai syyä joka ilta ittensä ähkyyn asti, mut täl kertaa mun mieleen jäi päällimmäiseks kuitenkin jotain ihan muuta - enkä osaa valita niistä sitä parasta.
En tiiä olikse se, kun oltiin pienessä kalastajakylässä, ja huomasin, miten paljon ihmiset voi hymyillä rahapulasta huolimatta. En tiiä olikse sittenkin se, kun ruokin rampautuneen pikkukissan äitin ja iskän kanssa ja tiesin, että se sais nyt ainakin nukkua masu täynnä ja elää ees vähän pitempään. Se saatto olla myös sen kolmevuotiaan pikkutytön ilme, kun vein sille meidän löytämän useita tuhansia vuosia vanhan simpukan, kun se ei ite löytäny omaa yrityksistään huolimatta. Tai sit se oli se hymy sen pienen kerjäläismiehen kasvoilla, kun iskä meni sen luokse ja makso sille ruuat.
En tiiä mikä oli parasta, mut nyt näin tosi läheltä sen, et pitäis osata nauttia niistä pienistäkin asioista. Jonkun päivä voi muuttua kerralla paremmaks vaan sillä, kun saa puolikkaan kanankoiven, rahaa lettuihin tai pienen simpukan :)
En tiiä mikä oli parasta, mut tuun muistamaan noi asiat aina. Tommoset jättää jälkensä - kuten myöskin varmaan se tyhmä parvekkeen ovi, jota päin mä kävelin vikana iltana.
Tää matka todellakin jätti jälkensä. Jos vaan joskus saan mahollisuuden päästä tonne uudestaan, mun ei tarvi miettiä vastausta kahta kertaa.
Paras reissu ikinä.
