Kuulumisia ja avautumista

Sain edelliseen postaukseen kommentin, jossa kysyttiin, että oonko saanu tietoja yliopistoista. Siihen vastaillessani totesin, että mä kirjottelen harvemmin tänne nykysin enää mitään sellasta, että mitä mun elämään kuuluu, eikä siksi oo tullut edes mainittua ko. asiasta mitään. Sen takia ajattelin, että voisin pitkästä aikaa selittää vähän mun elämän viimeaikasista tapahtumista :)

Alotetaan nyt vaikka siitä, että niinkun oon muutamaan otteeseen täälläkin todennutkin - viime kevät oli mun elämän kamalin. Kaikki asiat kaatui niskaan yks toisensa jälkeen, olipa sitten kyse sitten siitä, että kaikkien läheisten stressaantuneisuus purkautui muhun yhtäaikaa tai siitä, että menetin luottamuksen yhteen itselleni todella tärkeään henkilöön. Siitä, että mummu kuoli päivää ennen äikän yo-esseekoetta, minkä seurauksena kusin aika näyttävästi omaan tasooni nähden sen ainoan aineen, jossa ikinä koin itsekin olevani hyvä. Siitä, että sen seurauksena mun taidot haukuttiin lyttyyn, minkä seurauksena mun itsetunto laski nollaan. En pitänyt itseäni hyvänä enää missään, en kirjoittamisessa, en valokuvauksessa, en elämässä. Kaikki todellakin kaatui niskaan. Se, että erosin mun pitkäaikasesta poikaystävästä. Se, että kaiken tän keskellä tukea sai vain harvoilta ja valituilta - samalla kun loput käskivät ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa valituksen. Ja lopuista asioista en tahdo täällä edes puhua. 

Rehellisesti sanottuna mä menetin mun elämänhalun lopulta. Luulin, ettei mun oo edes tarkoitus olla onnellinen. Itkin päivittäin monen viikon ajan - välillä edes tietämättä sitä, miksi itkin, samalla yrittäen valmistautua vääjäämättä lähestyvään lääkiksen pääsykokeeseen. Pääsykokeeseen, jota olin odottanut seiskaluokasta asti, joka olisi se avain mun unelma-ammattiin. Ymmärsin jo silloin, että en tulisi onnistumaan. Mulla oli vaan voimat loppu. 

Yhtäkkiä loppukeväästä jokin kuitenkin muuttui. Periaatteessa pikkuhiljaa, mutta oikeastaan se tapahtui yhdessä päivässä, kun sain mun yo-tulokset. Siellä oli kaks maailman ihaninta yllätystä, mitkä kompensoi sitä masentavaa kirjainta äikän ja fysiikan (...ja mun ikuisen vihollisen, kemian....) kohdalla. Mä kirjoitin pitkästä matikasta ja pitkästä enkusta E:n, syksyllä olin saanut bilsasta E:n. Mä kirjotin 3/4 pakollisesta aineesta tuon arvosanan, mikä tuntui ihan uskomattomalta. Olin myös alkanut lähentyä tämän postauksen kuvissa esiintyvän pojan kanssa, ja meillä oli aivan älyttömän kivaa yhdessä. Ei taka-ajatuksia - vain puhdasta ystävyyttä, käsittämätöntä sekoilua (klik) ja rajatonta hauskuutta. Olin lähentynyt myös muiden uusien tuttavuuksien kanssa, ja yhtäkkiä se valaistuminen vaan iski; mä oon elossa. Mä oon onnellinen, mä nauran, mä oon oma itteni. Mä selviän. En ehkä pääsykokeesta, mutta tästä keväästä. Ihan koko elämästä. 

Tässä kuvassa mun kasvoilla on aito hymy. Tää on otettu kaks kuukautta sen jälkeen, kun olin valmis luovuttamaan. Puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun ymmärsin lopultakin kaiken kääntyvän parhain päin. Neljä päivää sen jälkeen, kun feilasin mun elämäni tärkeimmän kokeen. Päivä sen jälkeen, kun onnistuin tietämättäni kokeessa, jota en silloin edes pitänyt tärkeänä. Kolme viikkoa ennen sitä, kun itkisin onnesta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Katsellen maailman kauneinta auringonlaskua, kuiskaten taivaanrannan pilvilinnoja kohti kyynelten valuessa poskilla:

"Sä uskoit muhun loppuun asti ja vielä silloinkin, kun kaikki oli loppunut. Sä näit mut silloin ja mä tiedän, että sä näät mut nytkin, vaikken mä voikaan nähdä sua. Sä istut täällä auton takapenkillä papan kanssa, te ootte mun luona mihin kuljenkin. Te varjelette mua ja mun askeleita, ohjaatte oikealle polulle. Polulle, jonka mä viimeinkin löysin. Polulle, jolta mä en poikkea enää koskaan.

Mummu. Mä oon lopultakin onnellinen."

Otettu meidän 1kk päivänä:)

Siitä hetkestä kahden päivän päästä mä pääsin viikoks rentoutumaan Menorcalle, mistä saatte nähdä lisää kuvia seuraavassa postauksessa. Mä otin aurinkoa, mä uin, mä valokuvasin. Mä nauroin ja hymyilin; aamulla herätessäni meren ääniin, päivällä kävellessäni rantaboulevardia pitkin, tuntiessani auringon lämmittävän mun niskaa. Illalla syödessäni hyvää ruokaa, katsellessani muistikortin täyttäviä kuvia ja saadessani viestin ihmiseltä, jonka näkemistä en jaksaisi odottaa. 

Palasin kotiin lopullisesti sinä ihmisenä, joka olen. Iloisena, jättipäisenä oravana. Heinäkuun alussa olin saanut kaikki tulokset yliopistoista. En päässyt lääkikseen, mikä ei ollut yllätys. En päässyt journalistiikalle, mikä oli vielä vähemmän yllätys, koska en edes mennyt pääsykokeeseen, vaikka sinne kutsun sainkin. Pääsin papereilla Kuopioon lukemaan soveltavaa fysiikkaa. Pääsin Jyväskylään lukemaan biologiaa. Ja noiden kahden jälkimmäisen väliltä valitsin jälkimmäisen.

Mä jään Jyväskylään vielä ainakin vuodeksi ja pyrin lukemaan nanotieteitä. Alan lukemaan kolmen päivän päästä ensi kevään lääkiksen pääsykoetta varten, koska tänä vuonna mua ei estä mikään. Mä en anna minkään tulla mun ja mun unelman väliin. Jos mä selvisin viime keväästä, niin hitto vie muahan ei 18 lukiokirjaa pysäytä. Toukokuun 2015 lopussa mä osaan ne vaikka takaperin - myös sen kirotun sähkömagnetismin, joka ei oo mun päähän tarttunut vielä 13 lukukerrankaan jälkeen. 

Kaiken vuodatuksen jälkeen voisin tiivistää tän muutamiin sanoihin. Uskokaa itseenne älkääkä antako vastoinkäymisten lannistaa. Niitä voi tulla yks tai useita, pieniä tai isoja. Mutta kaiken jälkeen se aurinko paistaa aina lopulta. Mä sanoin mun yhdelle tärkeimmistä kavereista mun yhden ehkä legen-waitforit-daarisimmista lausahduksista: 

Vasta sitten, kun koko maailma räjähtää just sillon, kun oot bunkkerissa suojassa, ja ainoostaan sä, sun laminoitu yo-tokari ja yks lokki selviitte, ja se tokari huutaa improbaturia ja se lokki paskoo sun päähän, niin sit. Sit sä voit sanoo että sun elämässäs ei mikään onnistu. 

Muistakaa tää. Olkaa onnellisia. Ja varokaa lokkeja. 

Minä ja valokuvaus

Multa on pariin otteeseen toivottu tämmöstä postausta, jossa kerron vähän kuvaamisen taustoista, joten tässä tulee :)

Kaikki alko varsinaisesti kasiluokan joulusta, jollon sain lahjaks mun ensimmäisen (ja ainakin tähän asti ainoan :D) järkkärin. Olin kuvaillu jo ennen sitä semmosella Canonin suht hyvällä pokkarilla jonkun verran, mutta sillon se kuvien räpsiminen oli ollut lähinnä semmosta selfieitä kaverin kanssa ja lomareissuilla sitten turistimaisesti vähän enemmän ympäristöä. Niissä kuvissa oli semmosia satunnaisia onnistumisia, mutta ne tuli oikeestaan puoliks vahingossa. Kuvasin pelkästään täysautomaatilla tai sitten tein jotain yksittäisiä värisäätöjä. Niin, ja horisontti oli aina vinossa :D

Italia 2009,
Canon PowerShot SX200 IS

Jossain vaiheessa kasiluokkaa aloin kuitenkin kiinnostuu valokuvauksesta vähän enemmänkin. Menin koulussa kuviksen valinnaiselle valokuvauskurssille, ja vaikkei ne siellä otetut kuvat mitään huippuja ollutkaan, mun kiinnostus kuvaamiseen alko silti herätä.

Kuviskurssi 2010
Canon Powershot SX200 IS

No, sitten sain jouluna sen järkkärin (Nikon D7000), josta jo alussa mainitsinkin :) Eksyin we<3it sivustolle ja tumblriin ja kaikkialle tollasiin inspiraatiosivustoille ja aloin (lue: yritin) ottaa vähän sen tyyppisiä kuvia (hahah, nyt kun katon niitä niin naurattaa :D) ja aloin muutenkin kuvailla paljon enemmän. Ne oli pääasiassa kuvia vesipisaroista (joista jotkut jopa oli ihan hienoja), koriste-esineistä, mun penaalista, linssinsuojuksesta - ja nekin yhä täysautomaatilla. Pelkkä järkkäri oli siinä vaiheessa jo niin huikee juttu, että pelkäsin pilaavani sen mun virityksillä :D Jos kiinnostaa katella niitä kuvia, suosittelen klikkaamaan TÄSTÄ :D Kati 9lk bloggaa.

Pikkuhiljaa mulle alko kuitenkin syntyy sellanen oma näkemys. En varsinaisesti opetellu kuvaamaan, vaan jotenkin tuntu että kamera kasvo vähitellen osaks mua :D Aloin jollain tasolla nähdä sen, että millanen asettelu näyttää hyvältä, millaset arkisetkin kohteet voi olla kuvauksellisia, millä vois olla jotain sanottavaa. Uskalsin kokeilla uusia asioita.

Kevään ja kesän 2011 (yllä olevat kuvat väliltä huhtikuu-heinäkuu) jälkeen mun kiinnostus kuvien ottamiseen lisäänty entisestään ja mulle alko muodostuu sellanen tietty omanlainen kädenjälki niihin otoksiin. En kokenu mitään ultimaattisia valaistumisia, taidot vaan lisäänty aina vähäsen kuva kuvalta harjottelun myötä. Aloin hahmottaa sen, että mistä kuva kannattaa rajata, miltä tasolta ja etäisyydeltä se kannattaa ottaa, mistä suunnasta valon pitää tulla. Sain myös lisää objektiiveja, jotka toi ihan uusia ulottuvuuksia ja lisää intoa kuvien ottamiseen. Kuvasin enimmäkseen luontoa, mutta satunnaisesti myös ihmisiä, mikäli ne suostu mun malleiks :D

Vilma 2011

Olin muokkaillut mun kuvia pari vuotta pelkästään Photoscapella ym ilmaisohjelmilla, mutta sitten sain 17v lahjaks äitiltä ja iskältä Photoshop Elementsin. Aluks muokkailin ihan näitä perus värisäätöjä ym, mutta vähitellen aloin oppia ihan uusia juttuja sillä. Se tuntu tosi kätevältä esimerkiks tämmösissä asioissa, että jos halus muokata kuvasta jonkun pikkuvirheen pois. Niinkin perusasia, kun "Healing Brush Tool", oli mulle ihan uus ja ihmeellinen juttu. Opin myös vähän aikaa sitten leikkimään layereilla (niinkun saitte täälläkin huomata..), ja tavotteena olis oppia lisää uusia asioita mahollisimman pian :)

Vilma 2011

Syksy 2013, kuvat vuosilta 2011-12

Ehkä noin puoltoista vuotta sitten aloin vihdoinkin luopuu siitä täysautomaatilla räpsimisestä. En antanu enää kameran tarkentaa itekseen, vaan tein sen käsin. Aloin myös kokeilla erilaisia säätöjä, muun muassa pitkää valotusaikaa, mutta en vielä sillon todellakaan tajunnut sitä, että millasiin asioihin ne vois vaikuttaa. Vähitellen opin tekemään niitä samoja asioita mitä teen nykysinkin - muun muassa kuvaamaan virtaavaa vettä päivänvalossa, saamaan tähdet näkyviin, pysäyttämään liikkeen.

Viimesimpiä käänteitä mun "kuvaajan uralla" on varmaankin ollut viime keväänä harmaasuotimen saaminen, joka on mahdollistanut mulle sellasia kuvia, joihin oon jopa ite jollain tasolla tyytyväinen :D Sen lisäks sain muutamia viikkoja sitten vihdoinkin käyttöön Photoshop Lightroomin, joka on tuonut niin paljon sisältöä mun kuvien värimaailmaan! :)

Harmaasuodin + 30sec valotusaika

Harmaasuodin + 20sec valotusaika

Oon nyt viime aikoina saanut täällä blogissa (ja eilen Escapessa Kaisalta ja Mariannelta, kiitos teille siitä :DD <3) kehuja mun blogista ja täällä olevista kuvista ja se on tehny mut aivan tajuttoman onnelliseks. Tuntuu ihan hassulta, että jotkut oikeesti uskoo mun otoksiin ja sanoo, että musta olis taidealalle. Oon siitä ihan tajuttoman kiitollinen, koska kaikki se lisää mun motivaatiota ja halua oppia lisää asioita. Ei sillä, etteikö sitä olis jo ennestään, koska vaikka mä lääkäriks tahdonkin, haluan mä myös isona tehdä valokuvaajan duunia jonkinasteisena sivubisneksenä. En pidä itteeni vielä tarpeeks hyvänä siihen hommaan, mutta onneks mulla on vielä paljon aikaa harjotella :) Ja vaikkei musta koskaan oikeeta valokuvaajaa tuliskaan, tulee tää silti aina säilymään mulle tärkeenä harrastuksena.

Photoshoppailua part2

layersit on edelleen kivoja. jee.

mua ärsyttää kun ulkona on niin harmaata nyt :( haluaisin kierrellä ulkona kuvailemassa mutkun lehdet on tippunu puista ja joka paikka on ihan märkä. oon nyt sitten vaan tyytyny photoshoppailemaan ja leikkimään aikasemmilla kuvilla. tommosia yhteenliitettyjä kuvia nyt näkee ihan joka paikassa, mutten koskaan oo jaksanu opetella tekemään niitä. innostuin kummiskin kun näin Liisin ihanassa blogissa joku aika sitten niitä ja halusin opetella itekin :D ja se olikin paljon yksinkertasempaa kun kuvittelin ja nyt muokkailen niitä päivät pitkät ihan fiiliksissä. eimutta kävin mää muutama viikko sitten ihan oikeestikin kuvailemassa. kiertelin illalla tosi myöhään kaupunkia pyörän kanssa ja sain napattua yhen kuvan haloilmiöstä kuun ympärillä.

mulla on nyt taas kerran tosi ristiriitaset fiilikset siitä mitä tahtosin tehä isona. tän hetkinen järjestys on lääkis, farmasia, amkissa kätilö, it-ala ja vitosena randomisti taideteollinen korkeekoulu, mutta mua harmittaa ihan kauheesti että mun piti nyt vaan valita lääkiksen ja journalistiikan välillä :/ kumpaankin on tosi vaativa pääsykoe, joten en vaan voinu mennä molempiin. lääkis on aina ollu se ykkönen, mutta nyt lukion aikana oon rakastunu kirjottamiseen ihan kunnolla. mun lemppariaine koulussa on bilsan ja matikan lisäks äikkä, rakastan esseiden kirjottamista (vaikka se kuulostaakin ihan oudolta mun omaankin korvaan) ja en jaksa oottaa sitä et mul on taas aikaa jatkaa sitä mun omaa fantasiaromaania. en vaan haluais et tulevaisuudessa ainoot asiat mitä kirjotan on diagnoosit ja nimikirjotukset, jotka näyttää kolmevuotiaan piirtämältä kissalta. 

mut niinkun pappa sano mulle tänään - ei sitä vielä tartte tietää (muuten vaan haku ens keväänä xd). ihmiset vaihtaa alaa koko ajan. se ite jätti koulun kesken vuodeks kun meni hermot opettajiin (:D) ja siitäkin huolimatta pärjäs tosi hyvin elämässä. 

voisin keskittyy nyt matikan kokeeseen, joka on perjantaina ja oon yhtä pihalla kun opossumi Rauman pitsiviikoilla. en tajuu mitään.

heippa ja kivaa viikkoo kaikille:)

Mietiskelyä

Täällä kirjottelee tämmönen viiden ja puolen tunnin yöunilla päivästä selvinnyt tyttö. Katsu oli meillä yötä, joten eihän siitä nukkumisesta mitään tullu :D Kateltiin kaks leffaa, juteltiin 10 tuntia, naurettiin ittemme kipeiks ja tehtiin kello kolme aamulla pirtelöö :D Oon nyt vähän tämmönen pystyyn nukahtanu zombie, eikä mun ajatuksenkulku oo nopeimmasta päästä, mut yrittäkää saada jotain selvää.

Oon tässä viimeaikoina miettiny aika paljon mun tulevaisuutta, ja ekaa kertaa mun elämän aikana se alkaa tuntua vähän pelottavalta. Oon aina ollu niin varma siitä, et miten mun elämä menee, mut nyt jotain mun ajattelussa on muuttumassa. Tää lähestyvä täysikäsyys on alkanu avata mun silmiä ihan uudella tavalla, eikä kaikki tunnukaan enää niin varmalta ja aukottomalta.

Oon aina ollu niin varma siitä, et musta tulee isona lääkäri. Taino, aina ja aina. Oikeesti päädyin siihen vasta seiskaluokalla. En oo kovin monelle kertonu, et mikä mun suunnitelma oli ennen sitä. Se mun sillonen unelma ei ollu kovin kaukana nykysestä, sillä halusin olla eläinlääkäri. Oon aina rakastanu eläimiä, ne ei oo vaan sulosia pörrösiä otuksia mulle, vaan jotain paljon enemmän. Enkä osaa selittää et mitä. Alakouluikäsenä mää hoidin loukkaantuneita lintuja, ruokin oravia ja autoin kulkukissaa pääsemään löytöeläinkotiin ja sitä kautta uuden omistajan luokse. Olin ihan varma, että tuun auttamaan eläimiä aikuisena ammatikseni. Mikä sit muuttu? Miksen mää enää oo varma
siitä, että musta tulee eläinlääkäri?

Mää menin seiskaluokalla TET:iin eläinlääkäriasemalle. Se tuntu ihan unelmalta. Sain olla eläinten kanssa niin paljon kun halusin, sain auttaa niiden auttamisessa. Ja sen muutaman päivän aikana sain kokee jotain ihan unohtumatonta; pääsin seuraamaan koiran keisarileikkausta ja avustamaan vastasyntyneiden pentujen hoidossa.

Se arki ei kuitenkaan olis pelkkää uuden elämän syntymistä ja onnenkyyneleitä. Se olis joskus myös elämän lopettamista.

Se oli se ratkaseva tekijä. Kun mää pidin mun käsissä niitä vastasyntyneitä pentuja, mää tajusin jotain. Mää en koskaan vois kattoo mitään eläintä silmiin ja olla se, joka päättää sen elämän. En mä vois olla vastuussa niin isosta asiasta, kuin mitä elämä on. Ei se sais olla kiinni piikistä, jota mää pidän käsissäni. Mää tiedän ja ymmärrän sen, että se lopettaminen on usein eläimen omaks parhaaks, mut miks mun pitäis joutuu tekemään jotain sellasta, minkä voin ihan hyvin välttääkin?
Mää mietin mun tulevaisuutta sillon, ihan niinkun nytkin. Mää rakastin ajatusta lääketieteen opiskelusta, vaikka siihen ei eläimet liittyiskään. Ajatus tavalliseen lääkikseen menosta ei alkanu tuntuu ollenkaan hassummalta. Oikeestaan se alko tuntuu siltä mun kutsumukselta.

Mikä sit saa mut epäröimään nyt?

Lääkis on ollu niin pitkään se varma vaihtoehto, joka tuntuu just siltä oikeelta. Mää en oikeestaan oo paljon muita ammattivaihtoehtoja ees käyny läpi. Nyt oon alkanu miettiä, että onko se oikeesti se oikee paikka mulle. Mitä jos on olemassa jotain vielä parempaa?

Mun itseluottamus on myöskin kärsiny jonkun verran. Ja tähän syynä on kemia. Kemia on tosi iso aine lääkiksessä, eli sitä olis periaatteessa vaan pakko tajuta. Mulla taas kemia on se mun heikoin aine. Se tuntuu niin vaikeelta. Vaikka mä pänttään itteni ihan loppuun asti, se mun panostus ei riitä sellaseen numeroon, mitä tavottelen. Mää en oo huono kemiassa, mut sanotaanko et heikompi, kun mitä oon muissa aineissa. Esimerkiks fysiikka sujuu multa tosi hyvin. Se ei tuota mulle työtä kun murto-osan kemian työmäärästä ja se vaan tuntuu järkevältä ja loogiselta. Se on tavallaan se "mun aine". Kemia on kaukana siitä. Ja kemiaa tarvitaan lääkiksessä paljon enemmän kun fysiikkaa. Siks oonkin alkanu miettiä, et mitä jos se mun tulevaisuuden ammatti onkin esimerkiks fyysikko? Se ei kuulosta ees miltään kovin pahalta vaihtoehdolta. Oikeestaan se kuulostaa tosi hyvältä. Mää voisin yhdistää mun fyysikon uran ympäristöalalle, sillä siellä tarvitaan niitä paljon kaikenlaisessa suunittelussa. Mä yhdistäsin siinä mulle kaks kiinnostavaa alaa. No miksen mä sit oo varma tästäkään ja varaa ekaa syksyn opoaikaa itelleni, että voin hankkiutua kaikista kemian kursseista eroon?

Siihen on vaan yks syy. Lääkis on se mun kutsumus. Fyysikon ura olis tosi mielenkiintonen, mut kun mää kuulen siitä puhuttavan, mää en tunne mun sisällä mitään. Kun mä kuulen puhuttavan lääkiksestä, kaikki palaset loksahtaa kohalleen. Se tuntuu niin oikeelta. Mää nään itteni valkonen lääkärintakki päällä. Se on se, mitä mä haluun. Tai siis luulen haluavani.

Mää pelkään et teen virheen. Työ eläinten kanssa houkuttelee mua vieläkin niin paljon, että jos olis olemassa ammatti, jossa voin olla eläinlääkäri ilman, että mun täytyis lopettaa eläimiä, mää todennäkösesti lähtisin sinne.

Mä oon edelleen aika varma siitä, että mä päädyn lääkikseen. Mua kuitenkin pelottaa, että mitä jos en läpäse pääsykokeita? Mitä jos yritän vuosia päästä sisään, mut en koskaan onnistu? Mun pitäis hylätä mun unelma. Entä mitä jos pääsen sisään, mut huomaankin, et ei se oikeesti ookaan se, mitä haluun mun elämältä? Molempiin tilanteisiin liittyy sama kysymys: mitä mä sit teen? Ei mulla oo plan B:tä.
Kai musta sit tulis fyysikko. Mut miks mun pitäis ryhtyy johonkin sellaseen vaan siks, koska oon hyvä siinä? Fyysikon ura ei nimittäin tunnu siltä kutsumukselta. Tai mistä mä tiiän, vaikka se oliskin.
Välillä tuntuu vaan, että yritän tehä kaiken liian suunnitellusti. Ketä mä huijaan, aika usein tuntuu siltä. Mun pitäis vaan hyväksyä se, että mikään ei oo varmaa. Ei vaan saa luovuttaa. Pitää pyrkiä siihen, mikä tuntuu oikeelta. Lääkis tuntuu siltä.

Mut tuntuuko se siltä vaan siks, koska en voi saada sitä, mitä haluun tehä tulevaisuudessa eniten - samaa työtä, mut eläinten kanssa. Mä voin välttää lopettamisen, mutten vastuuta. Samalla kun mä vältän sen asian, mitä en ikinä haluais tehä, menetän mun mahollisuuden sisällyttää eläimet mun työhön. Kaikkee ei voi saada. Pitää päättää, mitä haluu eniten.

Olishan sitä sit mahollista työskennellä eläintenhoitajana tai jonain muuna vastaavana, mut on se työ sit kuitenkin sen verran erilaista, et kyl mä ennemmin oon lääkäri. Mun pitää vaan hyväksyy se, ettei musta tuu eläinlääkäriä, ja yrittää tehä mahollisimman paljon kompromisseja. Vaikka mä oisin lääkäri, niin ei se estä mun elämää eläinten kanssa. Mä voin aina ostaa lemmikkejä. Mä voin antaa mun kaiken huomion mun omille eläimille. Ei mikään paha vaihtoehto, eihän?

Mulla on ollu kaks hamsteria ja nyt kissa. Oon omistanu lemmikin 11-vuotiaasta asti. Ne kaikki vuodet on ollu mun elämän onnellisimpia siks, että niihin on kuulunu joku eläin. Hamsterit oli pieniä, mut ne teki mut tuhansia kertoja onnellisemaks, kun mitä niiden koko anto ymmärtää. Nyt kun mulla on kissa, en vois kuvitella mun elämää ilman sitä. Se on se mun oma kissa. Mun oma.

Pitkästä aikaa mun ajatukset alkaa selkiytyy. Ei lääkis sulje eläimiä pois. Mää voin silti saada lähes kaiken mitä haluun. Mää en vaan saa luovuttaa mun unelmien tavottelua vaan siks, et joku asia on vaikee. Esteet on tehty ylitettäviks. Joskus sen yli ei pääse ekalla kerralla, mut sen ylittäminen ei oo mahdottomuus.

Se on vaan haaste, joka pitää ottaa vastaan.

Big Small Steps

Oon täs kesän aikana tehny tämmöstä videoo ja sain sen äsken vihdoinkin valmiiks :) näin tän kanssa aika paljon vaivaa (piti kääntää kaikki tekstit ja kierrellä ympäriinsä kuvailemassa sellasia kohteita mitä en netistä suoraan ladannu) niin aattelin nyt jakaa sen täälläkin. kattokaa jos kiinnostaa - ja toivottavasti kiinnostaa :) ja joo tiiän et oon tämmönen ihme viherpiiperömaailmanparantaja mut minkäs sille voi :D

Day 15

Päivä 15 - Unelmani


no nyt jos kattoo tulevaisuuteen niin ihan eka päämäärä mulla on selvitä lukiosta hyvien arvosanojen kans ja päästä ylioppilaaks : ) tän jälkeen mulla on ykköstavotteena päästä lääkikseen Tampereelle tai Kuopioon. jos pääsen ekalla yrityksellä lääkikseen mitä toivon, oon sillon 19, ja siitä menee se 6 vuotta valmistuu lääkäriks, eli oisin 25 kun valmistun. ja mää toivon et sen kuuen opiskeluvuoden aikana oisin löytäny itelleni sellasen miehen, jonka kanssa oisin ehkä menny jo naimisiinkin.










lapsia mää haluisin 25-30 vuotiaana : ) 2-3 lasta ois sellanen sopiva määrä, joista yks vois olla adoptoitu Afrikasta, Aasiasta, Kolumbiasta tai Perusta  : ) ton lääkäriks pääsyn lisäks tää adoptointi on yks sellanen tosi tärkee unelma mulle, minkä todellakin haluisin toteuttaa. mää haluisin auttaa jotain pientä ulkomaalaista lasta, jolla ei asiat oo läheskään niin hyvin kun itellä on. mää tiiän, et se adoptioprosessi kestää ainakin sen 2-5 vuotta, eikä se oo mitään ihan ilmastakaan, mut se hetki kun sen lapsen sit lopulta sais, niin ei sitä tunnetta vois sanoin kuvailla : ) 

ai ei oo sulone? : )

no sit yks iso unelma on oma koti : ) haluisin sellasen suht ison omakotitalon, missä se mun perhe mahtuis hyvin asumaan : ) ei sen nyt mikään kauhee kartano tarvis olla, mut sellanen sopiva : ) ja se ois ihana et se ois sellasella rauhallisella paikalla missä ois luonto lähellä( :






mää oon kauheen eläinrakas, joten mää toivon et siellä mun tulevaisuuden kodissa olis joku lemmikki piristämäs mun perheen päivää : ) kaikkein mieluiten ehkä kissa, koska nyt kun mulla on sellanen, niin se on mulle vaan jotain niin uskomattoman tärkeetä, että en osais kuvitella mun elämää ilman sitä : ) eihän sille sit mitään voi, et jos vaikka mun mies olis allerginen, eikä me voitais ottaa lemmikkiä, mut toivottavasti näin ei sit oo : ) koska oishan se hirmu ihana, et raskaan työpäivän jälkeen joku tulee ovella vastaan ja kiertelee siinä jaloissa : )





no sitten mulla on yks unelma, mikä on kyl melko vaikee toteuttaa, mut mulla on vaan sellanen tunne, et haluun tehä kaikkeni et se joskus toteutuis. eli haluisin tehä kantasolututkimusta ja ettii parannuskeinoo Alzheimerin tautiin. mää tiiän, et toi on ihan hullun haastava tavote ja ehkä jopa mahoton, mut joku sen parannuskeinon voi keksii ihan lähitulevaisuudessakin. ja jos mää voisin edesauttaa sen keksimisprosessin etenemistä, nii haluisin kyl tehä sen. sit toinen tämmönen lääketieteellinen unelma ois, et mää voisin erikoistuu pediatriks eli lastenlääkäriks tai sit joksuks muuks, mut jotenkin ainakin nyt tuntuu siltä, et mää en haluis jäähä ihan peruslääkäriks, vaikka kiva hommahan sekin ois : ) 




mut nää kaikki on nyt vaan tän hetkisii suunnitelmii ja et eihä kaikki varmaa meekkää just niinku oon suunnitellu, mut kai sitä tavotteita saa ihmisellä olla : ) mut pääpiirteissään se mun unelma on se, et mulla ois perhe ja vakituinen työpaikka (josta tykkään) : ) mut liikaa ei kyl kannata suunnitellakaan ja piirtää tarkkoja suuntaviivoja, antaa elämän mennä ihan omaa reittiään( : 





kuvat we♥it & google


Päivä 1 - Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Kaksi parasta ystävääni
Päivä 8 – Minun huoneeni
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Random
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani

meistä tuli lääkäreitä, virkamiehiä, vääpeleitä.

teeeeeeerppa(:

aattelin nyt seuraavaks kertoo teille näistä asioista mitä haluisin mun tulevaisuudelta : )

1. rakkaus.



eli ihan ekana on löytää "se oikee" : ) haluisin löytää sellasen miehen mun vierelle, joka olis samanlainen kun mää ja et sillä olis kunnollinen työpaikka : ) haluisin et se olis sellanen ihana omistautuva mies, joka tulis toimeen mun perheen kanssa. en kyl usko että toi jälkimmäinen tulis oleen ongelma, mulla on ihana perhe : )

2. avioliitto



tää on sellanen tosi iso haave mulle. oon pienestä pitäe halunnu päästä joskus naimisiin. se jotenkin antaa sellasen turvallisen olon et se mies jonka kans menee naimisiin on sit se lopullinen. mää en oo koskaan halunnu mitään irtosuhteita, et oon tavallaan aina vakavissani jos seurustelen. haluisin sen yhen ainoon kunnollisen miehen, enkä tarvii muita : )

3. lääkis.



oon tienny jo tosi pitkään et toi on se, mitä haluun isona tehdä, haluun olla lääkäri. tiiän ettei se lääkärin arki oo sellasta kun noissa sairaalasarjoissa, mut mää en vaan vois nähä itteeni missään muussa ammatissa. ei ne sopis mulle : )

4. lapset.




eli haluisin kaks lasta : ) yhen oman, toinen vois olla vaikka adoptoitu ; ) en vois kuvitella mun tulevaisuutta ilman lapsia, ne on pakollinen osa sitä : )

5. lemmikki


mieluiten kissa ! ainakin niin kauan kunnes pääsen eläkkeelle : P ei mulla varmaan tulis oleen aikaa lenkittään koiraa, ja oon muutenkin enemmän kissaihminen : ) mut toisaalta sitten kun aattelee et kun on eläkkeellä ja on enemmän aikaa, niin sillon joku koira vois kyl olla ihan kiva : ) mutta nytkun mulla on kissa, niin en vois kuvitellakaan päiviä ilman sitä, lemmikki on pakollinen osa mun elämää nyt ja tulee aina olemaan<3

6. matkustelu



aaaaaa ei ois pitäny kattoo noita kuvia ! : D nyt tuli niin ikävä matkusteluu<3 tää on kyl sellanen asia et selviin ilmankin, mut haluisin kuitenkin matkustella. mut täähän tosiaa riippuu ihan elämäntilanteesta : ) mut sellaset pari paikkaa missä haluisin käyä on malediivit, new york, hollywood ja pariisi : ) bora borallakin ois ihana käyä, mut se reissu kun maksaa sen kakskytätonnii niin ehkä se jää vaan haaveeks...... : D

7. kuumailmapallolento !



tää on sellanen asia minkä haluisin tehä silleen kerran elämässä : D se olis niin hullun siistiä vaan katella maailman menoo niin korkeelta sellasesta eristetystä pikku kopista : D tää toive ei nyt varmaan tuu kuitenkaan toteutumaan, mut ainahan sitä saa toivoo, kaikki on mahollista.. ; )


mut tämmöstä tällä kertaa ! : D lähen valmistautumaan huomisiin valkeekosken kisoihin... mun ekat aerobic kisat : / toivottavasti en feilaa kovinkaan pahasti : D

♥: kati

Kuvat We♥It