Falling to Pieces

Vierelläni lentää tumma lintu. Pieni, terävänokkainen lintu, joka ei irrota katsettaan minusta hetkeksikään. Tiedän, että tuo sinnikäs olento seuraisi minua perille asti. Se jatkaisi matkaansa väsymättä aamusta iltaan - aina siihen saakka, kunnes saavuttaisin korkeimpienkin vuoristojen huiput. 

Pienestä koostaan huolimatta lintu on voimakkaan näköinen - juuri sellainen, jonka kulkua myrskyisinkään vastatuuli ei voisi pysäyttää. Se lentää välillä edelleni, välillä kierrellen ympärilläni. Sen elämää hehkuvasta olemuksesta huolimatta tiedän kuitenkin, ettei näin jatkuisi loputtomiin.  

Joka päivä lintu pudottaa yhden mustan sulan. 

Eräänä päivänä huomaan kulkevani yksin. Käännyn ympäri, ja näen matkaseurani muutaman metrin päässä. Se yrittää ottaa minut kiinni, mutta jokaisen siiveniskun myötä se vaipuu alemmaksi. Se ei kuitenkaan luovuta, vaan pysyttelee lähes väkisin perässäni. Käännän katseeni takaisin kulkusuuntaani ja otan päättäväisin mielin askeleen eteenpäin.

Kun viimein saavun huipulle, lähes kokonaan sulkansa menettänyt lintu putoaa maahan - hajoten samassa hetkessä pieniksi, hauraiksi kappaleiksi. Voimakas tuulenpuuska tarttuu niihin saaden ne nousemaan ilmaan, kohoamaan pilviin ja katoamaan nopeasti pois näkyvistä. Katseeni pysyy suunnattuna ylös, kiinnitettynä siihen kohtaan pilviverhossa, johon särkynyt lintu nousi. 

Muutamaan minuuttiin ei tapahdu mitään, ja piinaavan hiljaisuuden rikkoo ainoastaan hengitykseni kiihtynyt ääni. Äkkiä tasainen pilvilautta kuitenkin rikkoutuu. Kirkas valonsäde työntyy siitä läpi - saaden minut horjahtamaan säikähdyksestä taaksepäin. Alas laskeutuu hitaasti suuri, puhtaanvalkoinen olento. 

Vaikka hahmo on kaukana, tiedän sen olevan minulle tuttu. Tiedän sen olevan vierelläni lentänyt lintu - täysikasvuisena, täysin uudessa höyhenpuvussa. Katselen sen kevyttä lentelyä ja suupieleni nousevat hymyyn. Pian lintu laskeutuu viereeni. Se katsoo minua hetken, mutta pyrähtää sitten taas ilmaan - tällä kertaa nostaen minutkin mukanaan.

Lennän maailman kirkkaimman olennon kanssa yhdessä vuorten yläpuolella. Maanpinta on kauempana kuin koskaan aiemmin, olen kevyempi kuin yksikään höyhen. Näen alapuolellani reitin, jota pitkin kuljin. Näen jokaisen maahan pudonneen mustan sulan, jotka tuntuvat jääneen jo kauas taakseni. 

Tuuli tarttuu linnun siipiin ja kohoamme hetki hetkeltä korkeammalle. En tiedä, laskeutuisimmeko koskaan. 

Tää teksti on omistettu mun rakkaalle ystävälle, jolla on tällä hetkellä todella vaikeeta. Mä tiedän, että se matka takaisin onnellisuuteen voi olla raskas, eikä se tumma varjo meinaa jättää hetkeksikään rauhaan. Muista kuitenkin, että se kaikki mustuus hälvenee vähitellen sulka kerrallaan, kunnes jäljelle jää pelkästään muisto niistä. Sen kaiken jälkeen oot vahvempi. Niistä kaikista raskaista kokemuksista tulee valo, joka ohjaa sua läpi elämän. Niistä tulee sulle kantavat siivet, jotka nostaa sut lopulta ilmaan. Eikä sun tarvitse enää koskaan pudota.

sdrawkcaB

 

hymyilen. 

missä?

sinne päästä haluan.

Vaan kerran taas vajoan

ja suuntaa vailla Ajelehdin

yritän

vaikka rantaan pääse En 

hetkeksikään pysähdy ei 

Se virta kivinen 

kuin mukanaan vie Elämä

Elämä on täynnä vastoinkäymisiä, ja mulla niitä on tullu vastaan jälleen kerran enemmän kun tarpeeks; ihan kuin oisin ajautunut kiviseen koskeen, josta en vaan pääse pois. En voi palata takaisin sinne, mistä lähdin. En voi rantautua, ajelehdin ilman omaa tahtoa. Kaikesta huolimatta mun pää pysyy pinnalla ja katse on eteenpäin. Mä opin edellisestä kerrasta paljon.

Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että on joutunut virran vietäväksi ja törmäilee jokaiseen vastaantulevaan kiveen, jossain vaiheessa se reitti selkeytyy. Jossain vaiheessa ne kivet loppuu ja se virta johtaa avoimille vesille. Ja kun sinne pääsee, voi taas hymyillä. Ja niin mä aion tehdäkin :) 

Foggy Days

On edessäni sama tie, jota kesäisin kuljin päivästä toiseen.

Ylläni aurinko, joka valaisisi tietäni suljetuinkin silmin.

Ympärilläni vihreys, joka olisi yhtä elävä kuin minäkin.

Eikä mikään, ei mikään veisi sitä minulta.

Ei vierivä sora jalkojeni alla, ei sadepisarat tai jylinä ukkosen. 

 Vaan unohdin, että päivän jälkeen saapuu ilta.

Tulisi jälleen sumuinen aamu, kaiken peittävä halla.

Enkä näkisi enää eteeni. 

Koulukiusaaminen

Suomen lukiolaisten liitolla on menossa varmaan monelle jo tuttu "kutsu mua" -kampanja kiusaamista vastaan, mikä on mun mielestä ihan älyttömän upea asia. Osallistuin siihen instagramissa ( oon siellä nimimerkillä katisara_ ) itsekin ja kirjoitin kuvatekstiksi mun oman tarinan, jonka halusin jakaa kaikille kiinnostuneille - aihe kun sattuu olemaan valitettavan tuttu. Aika harva teistä mua varmaan instassa seurailee, joten päätin tehdä tästä nyt ihan omanlaisensa postauksen (lue: pienimuotoinen romaani tulossa).

Kaikki alkoi siitä, kun ala-asteella mut jätettiin yhtäkkiä yksin. Musta alettiin puhua pahaa selän takana, töniä nurin ja sulkea kaiken yhteisen ulkopuolelle - enkä tiedä vieläkään syytä siihen. Kai sillä sitten oli jotain tekemistä mun homealtistuksen ja sen vaatimien erityisjärjestelyiden kanssa. Meidän luokkaan piti hankkia ilmanpuhdistin, en voinut osallistua sisäliikuntaan, en syödä samoissa tiloissa muiden kanssa - jonkun piti aina tuoda mulle ruoka luokkaan. 

Muistan tosi elävästi kun yhden kerran kyselin kaikilta, että kuka jäisi mun kanssa syömään, mutta jokainen vältteli katsekontaktia ja luokkaan lankesi aika jäätävä hiljaisuus. Itkuhan siinä meinasi tulla. Ajattelin, etten saisi ruokaa ollenkaan, kunnes lopulta opettajan käskytyksen jälkeen yksi meidän luokan poika suostui tuomaan mulle annoksen. Sen jälkeen meidän luokkaan tuli lista, joka pakotti jokaisen jäämään vuorollaan mun seuraksi. Tän jälkeen aloin saada tosi ikävää piikittelyä kaikesta, mitä tein. Esimerkiksi nyt tuli mieleen se, kun olin saanut uudet luistimet, jotka poikkesi siitä tavallisesta valkoisesta mallista. Ne oli siniset ja samettiset, tykkäsin niistä tosi paljon ja laitoin ne iloisena jalkaan ekalle luistelutunnille. Hymy kuitenkin hyytyi aika äkkiä, kun yksi meidän luokan tyttö katsoi mun jalkoja oudoksuen ja kysyi "Miks sulla on tollaset? Etkö sä pysty pitämään edes tavallisia luistimia?"

Kukaan ei halunnut kirjoittaa mun ystäväkirjaan tai viettää aikaa mun kanssa. Olin sen verran pieni, etten tiennyt yhtään, miten siihen olisi pitänyt reagoida. Olin hiljaa, en kertonut edes vanhemmille. Kun mun ongelmat sisäilman kanssa paheni, jouduin jäämään kotiopetukseen. Tunsin olevani ihan yksin ja hukassa; numerotkin laski huomattavasti kun tieto koealueista ei tullut perille. Kaiken tän aikana vaan yks ihminen seiso mun vierellä koko ajan, ja se ihminen on edelleen yks mun parhaista ystävistä. Se ihminen on se mun rakas sekopää, jonka kanssa pyöritän K&M leffayhtiötä.

Lopulta jouduin vaihtamaan koulua. Uusi koulu oli tosi erilainen ja olin ihan ihmeissäni, kun toiset halusi vapaaehtoisesti olla mun kanssa. Numerot nousi takaisin normaalille tasolle, nauroin ensimmäisiä kertoja aikoihin kunnolla. Ne ihmiset sai mut jopa irtautumaan siitä surusta, minkä mun papan hiljattainen kuolema oli jättänyt jälkeensä. Vaikka jonkinlaista huomauttelua ulkonäöstä ja kovaa tahtia kihartuvista hiuksista olikin, olin onnellinen. Vaikka mun pitkäaikainen ihastus vastasikin mun tunteidenvuodatukseen "hyi vittu", hymy mun kasvoilla säilyi. Mä en ollut yksin, se oli tärkeintä.

Yläasteella kaikki alkoi kuitenkin taas muuttua. Kuulin, että musta puhuttiin taas pahaa selän takana. Olin pätijä ja hikke, koska pärjäsin koulussa. Olin huora, koska seurustelin hetken yhden ihmisen kanssa. Ihmiset, joihin olin luottanut, alkoi haukkua mun ulkonäköä.

"Sä oisit niin paljon paremman näkönen suorilla hiuksilla."

"Mikset sä meikkaa? Oisit niin nätti."

Pahin isku oli kuitenkin ehkä se, kun kävin pyynnöstä kysymässä hyvän kaverini ihastukselta, että tahtoisiko tämä joskus käydä juttelemassa kyseiselle kaverilleni. Pari tän pojan kaveria katsoi hetken aikaa yllättyneenä, kunnes toinen avasi lopulta suunsa.

"Hah, no jos se kaveris näyttää yhtään sulta niin no thanks!"

Yritin olla välittämättä, vaikka sattui ihan tosissaan. Yläaste jatkui aika samanlaisena ja ala-asteen huomauttelut ulkonäöstä alkoi vähitellen palautua mieleen. Mun itsetunto laski käytännössä nollaan. Mulla oli kuitenkin vierelläni läpi yläasteen ihminen, joka ei vielä tähän päiväänkään mennessä oo kyllästynyt kuuntelemaan mun murheita tai valitusta edes niistä maailman turhimmista asioista (klik). Katsu, oot mun paras ystävä ja ilman sua olisin varmaan näätäarmeijan kidnappaamana jossain päin Himalajaa.

Lukio tuntui olevan taas uusi alku. Otin heti mahdollisimman itsevarman asenteen ja tutustuinkin moniin ihmisiin. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kun sain pari kommenttia mun painoon liittyen tosi lyhyen ajan sisällä. En ollut silloin edes isokokoinen, ehkä kokoa 36-38. Silti mun itsevarmuus alkoi taas laskea ja kaikki aiemmat kommentit ulkonäöstä kummitteli mielessä. Jonkin ajan kuluttua muutama tosi epäedustava valokuva oli tavallaan piste iin päälle. Mä en nähnyt itessäni oikeastaan enää mitään hyvää: hiukset oli oudot, vartalo liian iso.

Päätin laihduttaa muutaman kilon, mutta niinkun varmaan moni huomasikin, homma lähti vähän käsistä. Mun paino tippui neljässä kuukaudessa yhteensä 17 kiloa.

Mulla kesti todella kauan päästä ylös sieltä kuopasta, mihin olin antanut itseni pudota. Se oli kaikkea muuta kuin helppoa - eikä ne silloin saadut ilkeät kommentit ulkonäöstä helpottaneet mun oloa yhtään. Tuntui, etten kelvannut ollenkaan. Isokokoisempana olin läski, laihana rääpäle, jota sai vapaasti alkaa syrjiä ja haukkua. 

Pikkuhiljaa mä kuitenkin nousin. Opettelin arvostamaan itseäni sellaisena kuin oon, ja mun silloisella poikaystävällä oli todella iso merkitys mun itsetunnon kohoamisessa. Vaikka meidän suhde joitakin kuukausia sitten päättyikin, tuun olemaan tälle ihmiselle ikuisesti kiitollinen. Samoin ihanalle Sinille, jonka kanssa lähennyin varsinkin abivuonna. Ootte molemmat uskomattomia.

Yliopisto alkaa kahden päivän päästä ja toivon todella, että tää kaikki on nyt takana päin. Mä alan lopultakin tuntea, että oon taas oma itseni. Valokuvissa on sama, iloinen tyttö kuin lapsenakin. Hiukset nyt ottaa päähän aina, kun peilistä katsoo takaisin ihmisen sijasta pensas tai pari vuotta trimmaamatta ollut puudeli - mutta se ei kuitenkaan vaikuta siihen, miten mä  suhtaudun elämään nykysin. Nyt mä oon vahvempi, nyt mä pärjään. Mä en anna itseni luovuttaa enää.

Kaikkien vaikeuksien aikana mulla on aina ollut ihmisiä tukemassa mua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ja se tuki on ollut mulle älyttömän tärkeää. Ilman sitä olisin varmaan vieläkin ihan hukassa, joten kiitos siitä ihan erityisesti kaikille neljälle - Millalle, Katsulle, Juholle ja Sinille. Te kaikki tuutte aina olemaan mulle älyttömän tärkeitä.

Kiusaamisen vaikutuksia ei kannata koskaan vähätellä. Se voi tuntua joskus pieneltä tai harmittomalta, mutta seuraukset voi olla sitäkin suuremmat. Puolustakaa ja olkaa muiden tukena. Se voi nostaa jo luovuttaneenkin takaisin jaloilleen.

Kuvia eiliseltä + Kolmiodraama Elementsin (Elmeri) ja Lightroomin (Vallu) kanssa

Kävin eilen nappaamassa Sakesta parit profiilikuvat ja ajattelin jakaa ne sitten tännekin :) Mitä tykkäätte?

Tiedättekste sen fiiliksen, kun opitte jotain uutta, ja tekis mieli sen jälkeen vaan tehä sitä samaa asiaa taukoomatta? Heitellä 1362 volttia peräkkäin, piirtää joka paikkaan elävän näkönen orava, neuloa 17 paria kirjolapasia, neljä villapaitaa, 12 sukkaparia ja päälle 10 patalappua (*köh* äiti *ysk*) tai vaikka photoshopata 6 tuntia putkeen kuvia ihan vaan siitä ilosta, että vihdoinkin värit alkaa näyttää samalta kun omissa mielikuvissa? Jos joltakin meni ohi, niin puhuin viimesessä kohdassa siis itestäni :D 

Kolmen vuoden ajan mä ja mun Elements ollaan oltu aika erottamattomia, mutta meidän suhde on ollu oikeestaan aina tosi pinnallinen. Oon käyttäny sitä häpeilemättä hyväkseni tosi basic asioissa, mutten koskaan vaivautunu ottamaan selvää, mitä kaikkea se pieni, hiljainen softa oikeesti pitääkään sisällään. Se on ollu mun apuna aina kun oon halunnu poistaa keskellä nenää nököttävän finnin tai luoda lasittuneeseen katseeseen säihkettä ja vipinää, tehdä muutamia tavanomaisia virityksiä värimaailmaan tai vaikka piirtää jonkun pään päälle virnistelevän kissan. Suoraan sanottuna pidin sitä vaan tylsänä, satunnaisesti tarpeellisena asiana mun elämässä. Se oli mulle laastari, koska en voinut saada sitä, mitä palavasti halusin - Photoshop CS6:tta, tuota kaikkivoipaa valokuvaajien oikeaa kättä.

 Ikäänkun mulla ja Elmerillä ei olis ollu jo tarpeeks ongelmia ennestään; pahin oli vasta edessä. Meidän suhde koki kovan kolahduksen viime syksynä mun ajauduttua suhteeseen helpon ja vastustamattoman Lightroomin kanssa. Vietin sen kanssa aikaa, muokkasin kuvia aamusta iltaan - samalla kun mun uskollinen Elmeri itki käyttämättömyyttään. Mihin mä tarvitsisin murto-osaa Photoshoppien kuninkaasta, kun voisin saada Lightroomin, nuoren prinssi Valohuoneen ? Sen avulla mä saisin harmaan tähtitaivaan sinertämään safiirien tavoin, sen avulla mä poistaisin kerralla 10 finniä yhdellä klikkauksella. Tummat silmänaluset? Gone. Levinneet meikit? No problem. 

Yhtenä rumaakin rumempana syysiltana (oon kyllästyny romantiikkaan, kaikki on aina hienoo ja kaunista. Munkin novelleissakin lumihiutaleet tanssahtelee keveästi ilmassa saaden jok' ikisen solun huokaamaan yhteen rauhaisasti ikiunta nukkuvan lumipeitteen kanssa. Siis come on, mitä järkeä tossakin lauseessa todellisuudessa on? Jotain rajaa.) päätin kuitenkin lähestyä Elmeriä uudestaan. Yllätyin suunnattomasti kun mun unohdettu hylkiö mahdollistikin jotain, mihin Vallu ei pystynyt. Opettelin käyttämään tasotyökaluja, tein asioita, joita en uskonut tekeväni. Rakas Elmeri, miten en nähnyt sitä kaikkea potentiaalia sussa aiemmin? Miten en nähnyt sitä, mikä oli piilossa harmahtavan aloitusnäytön toisella puolen?

Mun ja Elmerin suhde oli syttynyt uudestaan ennennäkemättömällä tavalla, mutta olin yhä vahvasti sidoksissa Valluun. Se poisti yhä finnit tehokkaammin kuin Vanish Oxi Action Crystal White likatahrat valkopyykistä. Mä en tahtonut ajautua taas sen pauloihin - halusin oppia tuntemaan Elmerin paremmin. Vallu oli - ja on - tosi upea kumppani, mutta se paljasti oikeastaan todellisen luonteensa kerralla. Mitään ei jäänyt piiloon, mitään ei jäänyt arvailun varaan. Helppoa ja haasteetonta; meidän suhde oli tasaisempi kuin Pohjojammaan peltomaisema - ihan toista kuin se, mitä Elmerin kanssa. Kaikesta huolimatta halusin molemmat. 

Tänään mä, Elmeri ja Vallu ollaan polyamorisessa suhteessa ja tullaan tosi hyvin toimeen. Saatan ensin vierailla Vallun luona ja säätää jotain, minkä jälkeen käännyn Elmerin puoleen. Vallu poistaa finnit ja kirkastaa päivän, Elmeri saa aikaan taianomaisia efektejä. Oli miten oli, ne tekee mun päivistä upeita, ne tuo niihin sisältöä. Me ollaan erottamattomat.

Kirjotinko just draamanovellin mun suhteesta kahteen elottomaan kuvanmuokkausohjelmaan? Lähtikö tää todellakin liikkeelle siitä, että opin eilen tekemään Elementsillä muutamia uusia värisäätöjä ja tänään muokkasin huvikseni yhtä kuvaa kaks tuntia? Ens yönä nukun enemmän. I promise.

Sorry guys, no translation this time. I just wrote a short story about my relationship with two completely lifeless Photoshop softwares.  I guess I should sleep a bit more. 

Kun aurinko nousee

Katselen rikkoutunutta jäätä ja vapaata virtaa, joka onnellisena kulkee ohitseni. Vapaana, täynnä voimaa, täynnä puhtautta. Valmiina kevääseen, valmiina uuteen alkuun. Katselen väsymätöntä vettä, joka pyyhkii edellään teräviä risuja ja soraisia penkereitä. Vettä, joka pehmeydellään kulkeutuu ajatuksiini - saaden minut unohtamaan menneet, keskittymään vain siihen hetkeen. 

Katselen pilven takaa esiin tulevaa aurinkoa, joka kirkastaa päiväni. Liian kauan olen odottanut sen näkemistä ja lämmöntunnetta kasvoillani. Jokainen säde pyyhkii mielestäni viimeisetkin murheet, poskiltani viimeisetkin kyyneleet. Olen keskellä uutta syntymää ja tietään kulkevaa elämää, jonka suunta ei olisi enää alaspäin. En pelkää. Aurinko on tullut noustakseen. 

Kuten minäkin. 

Kun hetki lyö

Aika pysähtyy

Kun sydän väriloiston 

Hiljaa nukahtaa

Ikuisen rauhantunteen

Saa vuosituhansien

Spring is here

Kosketus tuulten

Ja kuiskaus kevätsään

Avaa nyt portit 

Avaa silmät kirkkauden

Sulattaa ikuisen jään

Kävelen pitkin halkeilevaa jäätä. Jäätä, joka kerran oli vahvempi kuin miehet, jotka jo tuhansien vuosien unta nukkuvat. Jäätä, joka tulisi pettämään askeleideni alta, joka hetkessä tiputtaisi minut syvyyksiin. 

Juoksen, hypin, huudan - mutta halkeamaakaan ei synny. Itken, kaadun, luovutan - mutta jää allani ei petä, vaikka sen pitäisi. Se kestää jokaisen askeleeni, jotka jo ajatukseksi syntyessään olivat täynnä epävarmuutta. Se ei petä, sillä en ole yksin. Se ei petä, sillä vierelläni lentää lintu - kevyt kuin höyhen, valkoisempi kuin koskematon lumi. 

Lintu, jonka siivet nostavat minutkin ilmaan. 

Ps. Kirjoitukset ohi, lukio takana. Kesäloma edessä, elämä alussa. ♥

Enchanted

Tunnen ihoni lämmön kaikkoavan hiljalleen aina vain kauemmaksi. Näen maata kohti laskeutuvat hiutaleet, kuulen kevyen puhalluksen kuiskaavan korvaani. Tunnen jalkojeni jäätyvän kiinni kristallinkirkkautta peittävään pehmeyteen. Olen näkymättömän häkin vanki - sidottuna ilmaan, lukittuna pimeyteen. Lintu ilman siipiä, talo ilman tiiliä. Ovi, jonka taakse on kätketty tyhjyys.

Valo kulkee lävitseni pysäyttäen ikuisuuden kanssa kilpaa juoksevat ajatukseni sijoilleen, antaen niille siivet. Ajatukseni nostavat minut ylemmäs jättäen taakseen kesän ilman aurinkoa, talven ilman lunta. En ole kädetön muurari, en laulaja ilman ääntä. Keveys virtaa kehossani kuin lanka, jonka päätä ei voi saavuttaa. Nousen ilmaan ajatusteni mukana - kuin elämäni olisi kirja, joka on käännettävä ylösalaisin. Tarina, joka alkaa loputtuaan.

Menneisyyden kevyt kosketus tarttuu käteeni. En ole yksin.

En tänään. 

En koskaan.

Simplicity

Valkoinen taivas

Vasten mustaa maailmaa 

Vasten totuutta

Lepää ikuinen puhtaus

Joka ei koskaan kuole

Switzerland & France - Geneva, Chamonix and Cern

Mun hiljaiselolle on tällä kertaa syy:

Vuoden ajan odotettu Sveitsin reissu on nyt sitten ohi :) Lähdettiin siis meidän ja yhden toisen lukion pitkän fysiikan opiskelijoiden kanssa Geneveen - pääasiallisena tarkotuksena tutustua Cerniin ja syventää meidän tietoja hiukkasfysiikasta. Lähdettiin matkaan viime perjantai-lauantai välisenä yönä ja tultiin viime yönä kolmen aikoihin takasin. Meitä oli yhteensä noin 20 oppilasta plus opettajat ja voin vaan sanoo, että oikeesti yks huikeimmista reissuista ikinä! Aattelin kertoo tästä tuttuun tapaan tälleen matkapäiväkirjatyylillä :) Ja varotan jo etukäteen - tästä tulee pitkä postaus.

We spent five days with our Physics group in Switzerland and France. We stayed in Geneva, spent a day in Chamonix and also visited Cern - the European organization for nuclear research. We had a group of  20 students and two teachers and I must say that I had the best time ever!

Lauantai 25.1.2014

Klo 00.30 Bussi lähti kohti Helsinkiä koulun pihasta. Oltiin kaikki ihan zombeja ja yritettiin nukkua se matka, mutta ite lähinnä lahnailin silmät kiinni. Oltiin siinä kolmen jälkeen Helsinki-Vantaalla ja lento lähti 06.15 kohti Sveitsiä - Genevessä oltiin siinä kaheksan jälkeen aamulla paikallista aikaa. Käytiin heittämässä matkatavarat hostellille, minkä jälkeen meillä oli loppupäivä vapaata aikaa tutustua kaupunkiin. Sää oli tosi lämmin ja aurinko paisto, joten oli vähän hassu olo kulkee toppatakki ja kahet housut päällä kun paikalliset joogaili topeissa laiturilla tai juoksenteli shortseissa rantaboulevardia pitkin. 

Saturday

We left for Helsinki half past midnight. We were all a bit zombie-like and tried to sleep a bit in the bus but at least I was just irregularly dozing off. We arrived in Helsinki about at 3am and checked our luggage in. The departure was at 6.15 am and we landed in Geneva at 8am (local time). We dropped our bags to the hostel's luggage storage and went to explore the city - no lectures, no traveling, just chilling :) The weather was really warm so it was a bit funny to wander around wearing a quilted jacket while the local people had their shorts and T-shirts on... :D

Sunnuntai 26.1.2014

Oltiin menty edellisenä iltana melko aikasin nukkumaan, joten herätys ennen kello seittemää ei tuntunu ees kovin pahalta. Kaikki oli lähinnä vaan innoissaan siitä, mitä kaikkee tultais kokemaan sen päivän aikana. Kaheksan aikoihin lähettiin Genevestä bussilla kohti Ranskan Chamonixia, Mont Blancin juurella olevaa vuoristokylää. Sillä välin kun osa jäi kaupunkiin shoppailemaan ja osa meni laskettelemaan, lähti suurin osa porukasta gondolihissillä 2317 metrin korkeuteen vuorille. Me ei ihan heti kuitenkaan päästy sinne liian kovan tuulen takia, joten käytiin paikallisessa kahvilassa syömässä valehtelematta mun elämän toisiks parasta kakkua (no worries äiti, oot yhä se ykkösleipuri mun elämässä!). Se oli tehty niin taitavasti, että voisin elää ehkä loppuelämäni pelkästään sillä.

Sunday

We woke up at 7am and the atmosphere was full of excitement and rising body temperatures. Three pairs of pants, two shirts and a quilted jacket, woolly hat, warm shoes and mittens - [x] checked - and we were ready to leave for France, Chamonix, a small mountain village at the base of Mont Blanc.  Before climbing over 2000 meters above we decided to sit down at a local patisserie and eat HONESTLY the second best cake in my whole life (no worries mom, you're still the baker number one to me!).

Pienen ruokatauon jälkeen päästiin vihdoinkin lähtemään yläilmoihin. Enkä unohda sitä ikinä.

En oo koskaan - ikinä - milloinkaan elämässäni kokenu mitään vastaavaa. Yksikään mun tän reissun aikana ottama kuva ei kykene välittämään sitä tunnetta ja sitä hämmästystä, minkä koin katsoessani ekaa kertaa alas pienenä pisteenä näkyvään Chamonixiin. Yhtäkkiä tunnet olevas maailman pienin olento. Joka puolella kohoaa useiden kilometrien korkuisia vuoria, oot korkeemmalla kun pilvet. Lunta on joka puolella polviin asti, välillä kylmä tuisku pyyhkäsee hiukset pois kasvoilta. Juokset vapaampana kun koskaan, ympärillä vallitsee täydellinen hiljasuus. Mä vaan kaaduin istumaan maahan ja aloin nauraa - pelkästä onnesta. Se tunne oli niin uskomaton.

After the lunch break we took a gondola lift up to the skies. None of the pictures I took are able to convey the amazement and that very feeling I had while looking down. Suddenly I just felt like the smallest thing in this world. You can see the mountains rising everywhere, you're higher than the clouds. There's snow everywhere up to your knees and the cold winter air is playing with your hair every now and then. You feel so free running around, all you can hear is a perfect silence. I sat down and started to laugh - just because of pure happiness.

Mä ja Sini oltiin puettu vaatetta 30 pakkasasteen varalta, mutta siellä olikin sit puolet lämpösempää. Meillä ei ollu yhtään kylmä, joten päätettiin jäädä pitemmäks aikaa kun muut. No, oltiin lähössä jatkamaan matkaa, kun yhtäkkiä iski ihan järkyttävä lumimyräkkä. Sitä lunta lens mun naamalle isoina paakkuina ja oikeesti tuntu siltä, että kaatuu kohta. Samalla hetkellä Heidi soitti meille alhaalta ja kerto, että saatetaan Sinin kanssa venailla siellä vähän pitempikin tovi - kaikki gondolihissit oli pysäytetty liian kovan tuulen takia :D Me käytiin sitten sanomassa kahelle englantilaismiehelle se sama, mitä oltiin just äsken kuultu. Siitä syntykin sitten vähän pitempi keskustelu - juteltiin niiden miesten kanssa englanniks varmaan puol tuntia ihan kaikesta mahollisesta. Ne heitti jotain läppää meidän kanssa, kehu meidän kielitaitoo, kyseli Suomesta ja siitä, mihin ollaan majotuttu (... ja petty kun ei saanu meistä drinkkiseuraa :DD). Jatkettiin juttelua vielä sittenkin, kun päivän viimenen hissi tuli noutamaan meiät. Toi oli ehkä yks mun elämän parhaimmista kokemuksista ventovieraiden ihmisten kanssa - ja koko päivä oli muutenkin yks mieleenpainuvimmista ikinä.

Actually the feeling was so amazing (and we had a bit too much clothes on) so me and my friend decided to stay there a little longer than the others. Well, we were just about to continue when a sudden blizzard surprised us and our friend called us and told that all the lifts have been stopped. Luckily we found two englishmen to talk to and hang out with while waiting for the last lift to pick us up. It was two awesome to notice how much we understood and how easy it was to talk to them - this was probably one of the best experiences I've had of talking with complete strangers!

Maanantai 27.1.2014

Lähdettiin aikasin aamulla kohti Sveitsin ja Ranskan rajalla olevaa hiukkasfysiikan tutkimuskeskusta, Cerniä. Käytiin tutustumassa CMS-koeasemaan, kuunneltiin luentoja ja syötiin ihanaa pastaa. Illalla jäätiin ratikasta pois vähän tavallista aiemmin ja mentiin kiertelemään yheen isoon ostoskeskukseen.

Monday

In the morning we finally left for Cern. We saw the CMS research station, had a lot of lectures and ate some wonderful pasta. In the evening we visited a local shopping center before returning to our beds.

Hahah, huvittaa vaan vieläkin nää kielimuurit tuolla reissun aikana! Yks parhaista tapahtu just tänä päivänä :D Oltiin syömässä jossain grilliruokapaikassa, missä tarjoilija ei osannu puhua englantia. Saatiin eka vaivalla tilattua meiän ruuat, mutta varsinainen ongelma tuli vastaan vasta laskua pyydettäessä... Ei tiedetty mikä on "lasku" ranskaks, joten Heidi kaivo sanakirjan esille ja ääns parhaan kykynsä mukaan sieltä 'laskua' vastaavan sanan. Se tarjoilija katto meitä ihan ihmeissään ja sano jotain ranskaks, johon Katsu totes "NO! STOP! Me hoidetaan tää nyt ite!" :D Heidi alko tökkiä "lasku" -sanaa siellä kirjassa, mutta tarjoilija ei tajunnu vieläkään. Siinä vaiheessa mun päässä kaks pientä rispaantunutta johdonpäätä löys viimeinkin toisensa ja sanoin "katoppa ettei se sana vaan tarkota jotain muuta laskua..." 

Jep. Oltiin pyydelty siinä kärsivällisesti jo jonkinmoinen tovi lupaa LASKEUTUA :D No, onneks saatiin lopulta maksettua...

Oh God, the language barriers we faced were probably the best ones ever. We were eating in a restaurant where the waitress spoke only French and we tried to ask for the bill. Well, we didn't know what 'a bill' is in French so we took our dictionary and found an equivalent word for that. Regardless of the very hard trying - somehow we ended up with asking for a permission for landing...

Sataa vs. ei sada
Raining vs, not raining

Tiistai 28.1.2014

Toisiks viimenen päivä vietettiin lähes kokonaan Cernissä. Luentoja ja kiertelyä riitti, välillä meinas vähän nukuttaakin.. :D Syytän liian mukavia ja pehmeitä tuoleja. En ala kertoo enempiä niistä luennoista, koska oletan ettei kovinkaan montaa täällä kiinnosta hiukkasfysiikan syvimmät olemukset...

Tuesday

Lectures, lectures, lectures (sleeping). There were way too nice and soft chairs in Cern...

Illalla jäätiin Geneven vanhaankaupunkiin kuvailemaan, shoppailemaan (löysin yhen kivan paidan ja ihan liikaa suklaata) ja syömään. Siinä vähän ennen kahdeksaa Katsu, Sini ja Johannes meni hostellille pakkaamaan, mutta mulla oli liian suuri kuvailuinnostus päällä, joten Heidi jäi mun seuraks räpsimään kuvia Geneven yöelämästä. Se oli jotain niin kaunista katottavaa - ne valot, ne autot, ne ihmiset, ne pikkukaupat ja -kujat. Kaikki oli niin tunnelmallista ja kirosin mielessäni hiljaa (hmh okei, aika kovaankin ääneen) sitä, että seuraavana päivänä pitäis lähtee kotiin.

In the evening we decided to get off the tram a bit earlier than usually and begun rambling around the old part of the city. I took a lot of photos and bought a new shirt plus way too much chocolate. While the others returned to our hostel, me and my friend Heidi stayed there a little longer taking photos of the nightlife of Geneva. It was so beautiful and lyrical - the lights lighting up the city, the cars, the people, the tiny cozy shops and alleys. Every single part of me wanted to stay there, not to go return to Finland next day.

Joutsenia ei oo editoitu, otin tän vaan jotenkin vahingossa :D
The swans in the picture are non-edited - this was a pure accident :D

Ja no, saatettiin vähän eksyä Heidin kanssa. Luultiin tietävämme oikee suunta, mutta jotenkin päädyttiin kiertämään aika täydellisen epäsäännöllisen muotosta ympyrää. Muut oli sanonu, että meidän suuntavaistolla eksyttäis ihan varmasti, joten ylpeys oli liian suuri pieneen avunpyyntöön kyseisille henkilöille puhelimen välityksellä. Soitettiin siis meidän kaverille, Matiakselle, joka Google Mapsin avulla opasti meidät takas hostellille Suomesta käsin. Kauhulla odotan sitä laskua, joka postilaatikkoon kolahtaa.... :D

And well.. Somehow me and Heidi managed to stray in the middle of the center of Geneva. We thought we knew the right route back to our hostel but for some unknown reason we ended up circulating the tiny streets with no idea of our location. Well, fortunately our friend Matias and the Google Maps succeeded to advise us back to our lodging.

Keskiviikko 29.1.2014

Aamulla oltiin ehkä yhellä mielenkiintosimmista luennoista, joka käsitteli antimateriaa. Oikeesti se oli ihan käsittämättömän käsittämätöntä, mutta tajuttavaa. Taisiis - jos antimateriaa saatais kehiteltyä jossakin vaiheessa lääketieteellisiin sovellutuksiin - syöpää voitais ehkä hoitaa ihan uusin keinoin. Annihilaatio vois mahdollistaa niin paljon kaikkea. Ja Cernissä on jo onnistuttu tekemään vuonna 2011 15 MINUUTIN ajaks antivetyä. Niin upeeta. 

[x] Kiinnostuksen kivivyöry, mutta mä saan tosta ajatuksesta jostain syystä hullut kiksit.

Wednesday

In the morning we had a lecture about antimatter - which was probably one of the most interesting lectures we had during the whole trip. I mean - if people managed to evolve the applications of antimatter a bit further and apply them in medicine, there could be developed completely new ways of curing cancer. The annihilation of particles and their antiparticles could enable so much to humankind. AND in Cern they've already succeeded to create antihydrogen that lasted for 15 MINUTES. So awesome.

[x] Yep, you're probably jumping up and down for the excitement. 

Ennen lentokentälle menoa käytiin vielä YK:n päämajalla pienellä tutustumiskierroksella. Lento lähti takas Suomeen siinä seittemältä paikallista aikaa - kotona olin bussimatka mukaanlukien joskus kolmen aikoihin yöllä.

Before going to the airport we visited the United Nations headquarters. The flight back to Finland left from Geneva at 7pm (local time) and landed at 11pm. I was back at home at 3am.

Että sellanen reissu! Koin ihan mahtavia hetkiä, vaikka välillä väsyttikin. Nauroin ihan liikaa, vaikka reppu aiheuttikin jonkinnäkösen rasitusvamman mun vasempaan olkapäähän. Seura oli parasta, maisemat upeita, Sveitsi ja Ranska ihania.

Tää ei todellakaan jääny mun viimeseks kerraks tuolla! :)

So I guess that was pretty much it. I had the best time in spite of the fatigue. I laughed way too much even if my backpack induced some kind of RSI in my left shoulder. The company was the best, the landscapes awesome, Switzerland and France wonderful.

This wasn't a "goodbye" - this was a "see you later".


Ps. Teen vielä myöhemmin postauksen tän reissun mustavalkokuvista ja jonkinnäkösen videon :)
Ps. I'm also gonna do a tiny extra-post of this trip that includes the black and white photos I took plus a short video, so stay tuned :)

Nineteen

Kuuntelen hiljaisuutta, joka kuulee hiljaisuuden sisälläni. Katselen tähtiä, jotka katselevat minua. Tunnen taivaan valon, joka ohjaa eksyneiden kulkua kohti merkittyjä polkuja. Tunnen ympäröivän kylmyyden ja epävarmuuden, joka kilpaa juoksee sisimpäni kanssa. Tunnen ajan kulumisen, joka tarjoaa minulle auttavan kätensä viedäkseen minut mukanaan. 

Istun hiljaa hengitykseni noustessa höyryävänä ilmaan, viipyessä siinä hetken, kadotessa nopeammin kuin ylitseni kiitävä tähdenlento. Tähdenlento - kaunis, mutta liian kiireinen jäädäkseen. Kaunis, mutta liian heikko tullakseen luokseni. 

Suljen silmäni ja kuiskaan toiveen. Toiveen, joka haihtuu ilmaan hengitykseni mukana. Toiveen, joka kuultaisiin. Toiveen, joka toteutettaisiin - joka kerran minut ohjaisi oikeaan.

Muutama lumihiutale laskeutuu kasvoilleni, kylmä viima pyyhkäisee hiussuortuvan pois otsaltani. Tunnen silmieni aukeavan, katseeni kulkeutuvan kaukaisuuteen. Tunnen, kuinka vastarannan valot loistavat pimeydessä kuin kutsuen luokseen, kuin kertoen tarinaa. Tarinaa, jonka osa olisin. Tarinaa, joka jo kauan ennen syntymääni kirjoitettiin. 

Jep, 19 mittarissa :) Ei tunnu ihan vielä siltä, mutta onneks tässä on vielä 364 päivää aikaa saada se fiilis jostakin :)

It's my 19th birthday today :) The feeling of my last year as a teenager hasn't caught me just yet - but I hope it will at some point. Luckily I still have 364 days left before turning 20...

The Bride of the Winter

Vaalea neito kylmyyden

Lumihuntunsa hennon pudottaa

Morsian pakkasen, kiteiden

 Jääverhoon harmauden jälleen saa

Laskee ylle hiljaisuus

Saa luonto väsynyt nukahtaa

Jää jälkeen pimeys, ikuisuus

Kunnes säteet kevään koskettaa