Menorca 2014 part 2/2

Haha, ihan jo naurattaa itteänikin, että kuinka myöhässä voin olla tänkin postauksen kanssa... :D Mulla tuli kesken näiden kuvien muokkauksien hirveesti yo-duunia, jolloinka mun välimerellisestä projektista tuli koneen kovalevyn syövereihin unohtunut, koko bittiavaruudesta isoloitunut hylkiö - enkä siis päässyt jatkamaan ennen kuin vasta nyt. Mutta ehkäpä tää toimii tämmösenä kesäthrowbackina? :) Anyways, jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin!

26.6.

Me vuokrattiin auto, jolla lähdettiin kiertelemään saarta. Käytiin tosi tunnetulla kenkätehtaalla, shoppailtiin, syötiin jätskiähkyt ja kierreltiin nähtävyyksiä. Mentiin loppupäivästä muun muassa tollaselle korkeelle nyppylälle (ei sitä ihan vuoreks voi kutsua), jolta näki ihan koko saaren. Siellä oli myöskin jonkinnäkönen vanha luostari/kirkko, jonka pihamaalla oli ehkä maailman söpöin kissa (heti mun oman läskipää-Livian jälkeen) nukkumassa kukkaruukussa.

27.6.

Meillä oli auto käytössä vielä toisenkin päivän ajan, joten päätettiin ajaa muutaman kilometrin päähän yhdestä luonnonvaraisesta hiekkarannasta (Cala Macarella). Mä olin edellisenä päivänä fiksuna tyttönä katsonut Google Mapsista, että helpostihan sen matkan taittaa jalkapatikassa - autolla kun ei kerran perille asti päässyt. Lähdettiin hetken harhailun jälkeen kävelemään sellasta Saharan autiomaalta tuntuvaa polttavaa hiekkatietä, joka ei oikeesti tuntunut loppuvan koskaan - eikä asiaa helpottanut yhtään se, että lämpöä oli sellaset 40°C, ampparinhampparit pörräs mun korvan juuressa ja herra Rakkula ja sen kolme muuta kaveria teki vähän turhankin läheistä tuttavuutta mun toiseen jalkaan. Me suunnilleen ryömittiin se viimenen kilometri. 

Mutta voi sitä tunnetta, kun kirkkaan turkoosi vesi tuli näkyviin puiden takaa! Lähdin juoksemaan rantaa kohti, kompastelin maan pinnalle työntyneisiin juurakoihin, hypin ikuisuuden kestävät porrasaskelmat alas ja syöksyin luokseen kutsuvaan viileyteen...

...vain huomatakseni, että se koko hiton ranta oli täynnä meduusoita. Pylly.

...Ja että siinä 50 metrin päässä oli parkkipaikka. Sinne olis päässyt autolla sittenkin. Tuplapylly.

No, ranta oli hieno joka tapauksessa, vaikkei uimaan päässytkään.. :D

Kati: Hei kattokaa! Ihan niinkun noi veneet kelluis!
Iskä: Tiiätkö, se on ihan positiivinen asia.
Kati: Eiku hitto..... Siis ei kelluis vaan leijuis!!
Äiti: Sä oot pahvi.

28.6.

Viimesenä lomapäivänä mä ulkoilutin äitin tekemää kesämekkoa (en vaan voi käsittää, miten se osaa tehä kaikkia käsitöitä niin hyvin...), söin itteni paristi ähkyyn ja menin illalla kuvailemaan iskän kanssa rannalle tähtiä. Ja no.. Sanotaanko, että juurikin tältä illalta tuli mun yks koko matkan lempparikuvista :) 

Oonko ainoo, jonka mielestä iskä muistuttaa ton takana olevan palmun kanssa vähän tätä: click :D
Ps. Äiti on tehny ite tuon oman mekkonsakin :)

Että sellanen reissu! :) Vaikka tää matka ei viikkoa pitempi ollutkaan, voin vaan sanoa, että se tuli enemmän kun tarpeeseen viime kevään jälkeen. Mikä/mitkä kuvat oli teidän lemppareita? :)

Koulukiusaaminen

Suomen lukiolaisten liitolla on menossa varmaan monelle jo tuttu "kutsu mua" -kampanja kiusaamista vastaan, mikä on mun mielestä ihan älyttömän upea asia. Osallistuin siihen instagramissa ( oon siellä nimimerkillä katisara_ ) itsekin ja kirjoitin kuvatekstiksi mun oman tarinan, jonka halusin jakaa kaikille kiinnostuneille - aihe kun sattuu olemaan valitettavan tuttu. Aika harva teistä mua varmaan instassa seurailee, joten päätin tehdä tästä nyt ihan omanlaisensa postauksen (lue: pienimuotoinen romaani tulossa).

Kaikki alkoi siitä, kun ala-asteella mut jätettiin yhtäkkiä yksin. Musta alettiin puhua pahaa selän takana, töniä nurin ja sulkea kaiken yhteisen ulkopuolelle - enkä tiedä vieläkään syytä siihen. Kai sillä sitten oli jotain tekemistä mun homealtistuksen ja sen vaatimien erityisjärjestelyiden kanssa. Meidän luokkaan piti hankkia ilmanpuhdistin, en voinut osallistua sisäliikuntaan, en syödä samoissa tiloissa muiden kanssa - jonkun piti aina tuoda mulle ruoka luokkaan. 

Muistan tosi elävästi kun yhden kerran kyselin kaikilta, että kuka jäisi mun kanssa syömään, mutta jokainen vältteli katsekontaktia ja luokkaan lankesi aika jäätävä hiljaisuus. Itkuhan siinä meinasi tulla. Ajattelin, etten saisi ruokaa ollenkaan, kunnes lopulta opettajan käskytyksen jälkeen yksi meidän luokan poika suostui tuomaan mulle annoksen. Sen jälkeen meidän luokkaan tuli lista, joka pakotti jokaisen jäämään vuorollaan mun seuraksi. Tän jälkeen aloin saada tosi ikävää piikittelyä kaikesta, mitä tein. Esimerkiksi nyt tuli mieleen se, kun olin saanut uudet luistimet, jotka poikkesi siitä tavallisesta valkoisesta mallista. Ne oli siniset ja samettiset, tykkäsin niistä tosi paljon ja laitoin ne iloisena jalkaan ekalle luistelutunnille. Hymy kuitenkin hyytyi aika äkkiä, kun yksi meidän luokan tyttö katsoi mun jalkoja oudoksuen ja kysyi "Miks sulla on tollaset? Etkö sä pysty pitämään edes tavallisia luistimia?"

Kukaan ei halunnut kirjoittaa mun ystäväkirjaan tai viettää aikaa mun kanssa. Olin sen verran pieni, etten tiennyt yhtään, miten siihen olisi pitänyt reagoida. Olin hiljaa, en kertonut edes vanhemmille. Kun mun ongelmat sisäilman kanssa paheni, jouduin jäämään kotiopetukseen. Tunsin olevani ihan yksin ja hukassa; numerotkin laski huomattavasti kun tieto koealueista ei tullut perille. Kaiken tän aikana vaan yks ihminen seiso mun vierellä koko ajan, ja se ihminen on edelleen yks mun parhaista ystävistä. Se ihminen on se mun rakas sekopää, jonka kanssa pyöritän K&M leffayhtiötä.

Lopulta jouduin vaihtamaan koulua. Uusi koulu oli tosi erilainen ja olin ihan ihmeissäni, kun toiset halusi vapaaehtoisesti olla mun kanssa. Numerot nousi takaisin normaalille tasolle, nauroin ensimmäisiä kertoja aikoihin kunnolla. Ne ihmiset sai mut jopa irtautumaan siitä surusta, minkä mun papan hiljattainen kuolema oli jättänyt jälkeensä. Vaikka jonkinlaista huomauttelua ulkonäöstä ja kovaa tahtia kihartuvista hiuksista olikin, olin onnellinen. Vaikka mun pitkäaikainen ihastus vastasikin mun tunteidenvuodatukseen "hyi vittu", hymy mun kasvoilla säilyi. Mä en ollut yksin, se oli tärkeintä.

Yläasteella kaikki alkoi kuitenkin taas muuttua. Kuulin, että musta puhuttiin taas pahaa selän takana. Olin pätijä ja hikke, koska pärjäsin koulussa. Olin huora, koska seurustelin hetken yhden ihmisen kanssa. Ihmiset, joihin olin luottanut, alkoi haukkua mun ulkonäköä.

"Sä oisit niin paljon paremman näkönen suorilla hiuksilla."

"Mikset sä meikkaa? Oisit niin nätti."

Pahin isku oli kuitenkin ehkä se, kun kävin pyynnöstä kysymässä hyvän kaverini ihastukselta, että tahtoisiko tämä joskus käydä juttelemassa kyseiselle kaverilleni. Pari tän pojan kaveria katsoi hetken aikaa yllättyneenä, kunnes toinen avasi lopulta suunsa.

"Hah, no jos se kaveris näyttää yhtään sulta niin no thanks!"

Yritin olla välittämättä, vaikka sattui ihan tosissaan. Yläaste jatkui aika samanlaisena ja ala-asteen huomauttelut ulkonäöstä alkoi vähitellen palautua mieleen. Mun itsetunto laski käytännössä nollaan. Mulla oli kuitenkin vierelläni läpi yläasteen ihminen, joka ei vielä tähän päiväänkään mennessä oo kyllästynyt kuuntelemaan mun murheita tai valitusta edes niistä maailman turhimmista asioista (klik). Katsu, oot mun paras ystävä ja ilman sua olisin varmaan näätäarmeijan kidnappaamana jossain päin Himalajaa.

Lukio tuntui olevan taas uusi alku. Otin heti mahdollisimman itsevarman asenteen ja tutustuinkin moniin ihmisiin. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kun sain pari kommenttia mun painoon liittyen tosi lyhyen ajan sisällä. En ollut silloin edes isokokoinen, ehkä kokoa 36-38. Silti mun itsevarmuus alkoi taas laskea ja kaikki aiemmat kommentit ulkonäöstä kummitteli mielessä. Jonkin ajan kuluttua muutama tosi epäedustava valokuva oli tavallaan piste iin päälle. Mä en nähnyt itessäni oikeastaan enää mitään hyvää: hiukset oli oudot, vartalo liian iso.

Päätin laihduttaa muutaman kilon, mutta niinkun varmaan moni huomasikin, homma lähti vähän käsistä. Mun paino tippui neljässä kuukaudessa yhteensä 17 kiloa.

Mulla kesti todella kauan päästä ylös sieltä kuopasta, mihin olin antanut itseni pudota. Se oli kaikkea muuta kuin helppoa - eikä ne silloin saadut ilkeät kommentit ulkonäöstä helpottaneet mun oloa yhtään. Tuntui, etten kelvannut ollenkaan. Isokokoisempana olin läski, laihana rääpäle, jota sai vapaasti alkaa syrjiä ja haukkua. 

Pikkuhiljaa mä kuitenkin nousin. Opettelin arvostamaan itseäni sellaisena kuin oon, ja mun silloisella poikaystävällä oli todella iso merkitys mun itsetunnon kohoamisessa. Vaikka meidän suhde joitakin kuukausia sitten päättyikin, tuun olemaan tälle ihmiselle ikuisesti kiitollinen. Samoin ihanalle Sinille, jonka kanssa lähennyin varsinkin abivuonna. Ootte molemmat uskomattomia.

Yliopisto alkaa kahden päivän päästä ja toivon todella, että tää kaikki on nyt takana päin. Mä alan lopultakin tuntea, että oon taas oma itseni. Valokuvissa on sama, iloinen tyttö kuin lapsenakin. Hiukset nyt ottaa päähän aina, kun peilistä katsoo takaisin ihmisen sijasta pensas tai pari vuotta trimmaamatta ollut puudeli - mutta se ei kuitenkaan vaikuta siihen, miten mä  suhtaudun elämään nykysin. Nyt mä oon vahvempi, nyt mä pärjään. Mä en anna itseni luovuttaa enää.

Kaikkien vaikeuksien aikana mulla on aina ollut ihmisiä tukemassa mua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ja se tuki on ollut mulle älyttömän tärkeää. Ilman sitä olisin varmaan vieläkin ihan hukassa, joten kiitos siitä ihan erityisesti kaikille neljälle - Millalle, Katsulle, Juholle ja Sinille. Te kaikki tuutte aina olemaan mulle älyttömän tärkeitä.

Kiusaamisen vaikutuksia ei kannata koskaan vähätellä. Se voi tuntua joskus pieneltä tai harmittomalta, mutta seuraukset voi olla sitäkin suuremmat. Puolustakaa ja olkaa muiden tukena. Se voi nostaa jo luovuttaneenkin takaisin jaloilleen.

Kuulumisia ja avautumista

Sain edelliseen postaukseen kommentin, jossa kysyttiin, että oonko saanu tietoja yliopistoista. Siihen vastaillessani totesin, että mä kirjottelen harvemmin tänne nykysin enää mitään sellasta, että mitä mun elämään kuuluu, eikä siksi oo tullut edes mainittua ko. asiasta mitään. Sen takia ajattelin, että voisin pitkästä aikaa selittää vähän mun elämän viimeaikasista tapahtumista :)

Alotetaan nyt vaikka siitä, että niinkun oon muutamaan otteeseen täälläkin todennutkin - viime kevät oli mun elämän kamalin. Kaikki asiat kaatui niskaan yks toisensa jälkeen, olipa sitten kyse sitten siitä, että kaikkien läheisten stressaantuneisuus purkautui muhun yhtäaikaa tai siitä, että menetin luottamuksen yhteen itselleni todella tärkeään henkilöön. Siitä, että mummu kuoli päivää ennen äikän yo-esseekoetta, minkä seurauksena kusin aika näyttävästi omaan tasooni nähden sen ainoan aineen, jossa ikinä koin itsekin olevani hyvä. Siitä, että sen seurauksena mun taidot haukuttiin lyttyyn, minkä seurauksena mun itsetunto laski nollaan. En pitänyt itseäni hyvänä enää missään, en kirjoittamisessa, en valokuvauksessa, en elämässä. Kaikki todellakin kaatui niskaan. Se, että erosin mun pitkäaikasesta poikaystävästä. Se, että kaiken tän keskellä tukea sai vain harvoilta ja valituilta - samalla kun loput käskivät ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa valituksen. Ja lopuista asioista en tahdo täällä edes puhua. 

Rehellisesti sanottuna mä menetin mun elämänhalun lopulta. Luulin, ettei mun oo edes tarkoitus olla onnellinen. Itkin päivittäin monen viikon ajan - välillä edes tietämättä sitä, miksi itkin, samalla yrittäen valmistautua vääjäämättä lähestyvään lääkiksen pääsykokeeseen. Pääsykokeeseen, jota olin odottanut seiskaluokasta asti, joka olisi se avain mun unelma-ammattiin. Ymmärsin jo silloin, että en tulisi onnistumaan. Mulla oli vaan voimat loppu. 

Yhtäkkiä loppukeväästä jokin kuitenkin muuttui. Periaatteessa pikkuhiljaa, mutta oikeastaan se tapahtui yhdessä päivässä, kun sain mun yo-tulokset. Siellä oli kaks maailman ihaninta yllätystä, mitkä kompensoi sitä masentavaa kirjainta äikän ja fysiikan (...ja mun ikuisen vihollisen, kemian....) kohdalla. Mä kirjoitin pitkästä matikasta ja pitkästä enkusta E:n, syksyllä olin saanut bilsasta E:n. Mä kirjotin 3/4 pakollisesta aineesta tuon arvosanan, mikä tuntui ihan uskomattomalta. Olin myös alkanut lähentyä tämän postauksen kuvissa esiintyvän pojan kanssa, ja meillä oli aivan älyttömän kivaa yhdessä. Ei taka-ajatuksia - vain puhdasta ystävyyttä, käsittämätöntä sekoilua (klik) ja rajatonta hauskuutta. Olin lähentynyt myös muiden uusien tuttavuuksien kanssa, ja yhtäkkiä se valaistuminen vaan iski; mä oon elossa. Mä oon onnellinen, mä nauran, mä oon oma itteni. Mä selviän. En ehkä pääsykokeesta, mutta tästä keväästä. Ihan koko elämästä. 

Tässä kuvassa mun kasvoilla on aito hymy. Tää on otettu kaks kuukautta sen jälkeen, kun olin valmis luovuttamaan. Puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun ymmärsin lopultakin kaiken kääntyvän parhain päin. Neljä päivää sen jälkeen, kun feilasin mun elämäni tärkeimmän kokeen. Päivä sen jälkeen, kun onnistuin tietämättäni kokeessa, jota en silloin edes pitänyt tärkeänä. Kolme viikkoa ennen sitä, kun itkisin onnesta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Katsellen maailman kauneinta auringonlaskua, kuiskaten taivaanrannan pilvilinnoja kohti kyynelten valuessa poskilla:

"Sä uskoit muhun loppuun asti ja vielä silloinkin, kun kaikki oli loppunut. Sä näit mut silloin ja mä tiedän, että sä näät mut nytkin, vaikken mä voikaan nähdä sua. Sä istut täällä auton takapenkillä papan kanssa, te ootte mun luona mihin kuljenkin. Te varjelette mua ja mun askeleita, ohjaatte oikealle polulle. Polulle, jonka mä viimeinkin löysin. Polulle, jolta mä en poikkea enää koskaan.

Mummu. Mä oon lopultakin onnellinen."

Otettu meidän 1kk päivänä:)

Siitä hetkestä kahden päivän päästä mä pääsin viikoks rentoutumaan Menorcalle, mistä saatte nähdä lisää kuvia seuraavassa postauksessa. Mä otin aurinkoa, mä uin, mä valokuvasin. Mä nauroin ja hymyilin; aamulla herätessäni meren ääniin, päivällä kävellessäni rantaboulevardia pitkin, tuntiessani auringon lämmittävän mun niskaa. Illalla syödessäni hyvää ruokaa, katsellessani muistikortin täyttäviä kuvia ja saadessani viestin ihmiseltä, jonka näkemistä en jaksaisi odottaa. 

Palasin kotiin lopullisesti sinä ihmisenä, joka olen. Iloisena, jättipäisenä oravana. Heinäkuun alussa olin saanut kaikki tulokset yliopistoista. En päässyt lääkikseen, mikä ei ollut yllätys. En päässyt journalistiikalle, mikä oli vielä vähemmän yllätys, koska en edes mennyt pääsykokeeseen, vaikka sinne kutsun sainkin. Pääsin papereilla Kuopioon lukemaan soveltavaa fysiikkaa. Pääsin Jyväskylään lukemaan biologiaa. Ja noiden kahden jälkimmäisen väliltä valitsin jälkimmäisen.

Mä jään Jyväskylään vielä ainakin vuodeksi ja pyrin lukemaan nanotieteitä. Alan lukemaan kolmen päivän päästä ensi kevään lääkiksen pääsykoetta varten, koska tänä vuonna mua ei estä mikään. Mä en anna minkään tulla mun ja mun unelman väliin. Jos mä selvisin viime keväästä, niin hitto vie muahan ei 18 lukiokirjaa pysäytä. Toukokuun 2015 lopussa mä osaan ne vaikka takaperin - myös sen kirotun sähkömagnetismin, joka ei oo mun päähän tarttunut vielä 13 lukukerrankaan jälkeen. 

Kaiken vuodatuksen jälkeen voisin tiivistää tän muutamiin sanoihin. Uskokaa itseenne älkääkä antako vastoinkäymisten lannistaa. Niitä voi tulla yks tai useita, pieniä tai isoja. Mutta kaiken jälkeen se aurinko paistaa aina lopulta. Mä sanoin mun yhdelle tärkeimmistä kavereista mun yhden ehkä legen-waitforit-daarisimmista lausahduksista: 

Vasta sitten, kun koko maailma räjähtää just sillon, kun oot bunkkerissa suojassa, ja ainoostaan sä, sun laminoitu yo-tokari ja yks lokki selviitte, ja se tokari huutaa improbaturia ja se lokki paskoo sun päähän, niin sit. Sit sä voit sanoo että sun elämässäs ei mikään onnistu. 

Muistakaa tää. Olkaa onnellisia. Ja varokaa lokkeja. 

Menorca 2014 part 1/2

Heippa taas pitkästä aikaa:)

Nyt tuleekin vähän erilaista postausta noihin kolmeen aiempaan verrattuna! Kotiuduin tuossa joku aika sitten viikon etelänreissulta ja istuin oikeastaan samantien koneelle muokkaamaan kuvia (joita tuli otettua vähän reilut 2000... nyt jäljellä tosin enää päälle 900) tätä postausta varten. Muttajep: niinkun otsikko kertookin, oltiin vanhempien kanssa Menorcalla, Espanjalle kuuluvalla saarella Mallorcan vieressä 22-29.6. :)

Oon aiempina vuosina kertoillut mun matkusteluista matkapäiväkirjatyylillä, mutta tänä vuonna mun täytyy varmaan vähän rikkoa perinteitä, koska me ei oikeastaan tehty paljoakaan uimisen ja auringonoton lisäks - ja oikeestaan sitä mä just kaipasinkin. Mun kevät oli suoraan sanottuna sanonko mistä, joten viikko pelkkää ultimaattista lahnailua sopi tähän hetkeen enemmän kun loistavasti. Hotelli oli superupea, meidän terassilta oli 20 metrin matka altaalle ja aurinko paistoi niin paljon, että jopa mäkin rusketuin vähän (yleensä oon siis saanut kysymyksiä reissujen jälkeen että missä kalkkitehtaalla mä oon oikein vieraillu xD). Kahtena päivänä me vuokrattiin auto ja kierreltiin saarta; käytiin yhdellä luonnonuimarannalla, näköalakukkulalla ja shoppailemassa - tuosta ekasta kerron kohta vähän enemmän. Yhteenvetona mulla oli ihan älyttömän kivaa ja syötyä tuli varmaan kuukauden tarpeiden edestä, mutta nyt annan kuvien kertoa kaiken tarpeellisen! :)

22.6.

23.6.

24.6.

25.6.

Puskaselfieitä ja päällekkäisvalotusta

Kun tuuli antaa siivet selkään

On aika jättää mennyt taa

Jää yksin hiljaisuus

Ovi sulkeutuu

Pelkään

Aamu sarastaa

Jo saapuu luo ikuisuus

Poluista kun tutuin ees' avautuu 

Enchanted

Tunnen ihoni lämmön kaikkoavan hiljalleen aina vain kauemmaksi. Näen maata kohti laskeutuvat hiutaleet, kuulen kevyen puhalluksen kuiskaavan korvaani. Tunnen jalkojeni jäätyvän kiinni kristallinkirkkautta peittävään pehmeyteen. Olen näkymättömän häkin vanki - sidottuna ilmaan, lukittuna pimeyteen. Lintu ilman siipiä, talo ilman tiiliä. Ovi, jonka taakse on kätketty tyhjyys.

Valo kulkee lävitseni pysäyttäen ikuisuuden kanssa kilpaa juoksevat ajatukseni sijoilleen, antaen niille siivet. Ajatukseni nostavat minut ylemmäs jättäen taakseen kesän ilman aurinkoa, talven ilman lunta. En ole kädetön muurari, en laulaja ilman ääntä. Keveys virtaa kehossani kuin lanka, jonka päätä ei voi saavuttaa. Nousen ilmaan ajatusteni mukana - kuin elämäni olisi kirja, joka on käännettävä ylösalaisin. Tarina, joka alkaa loputtuaan.

Menneisyyden kevyt kosketus tarttuu käteeni. En ole yksin.

En tänään. 

En koskaan.

Nineteen

Kuuntelen hiljaisuutta, joka kuulee hiljaisuuden sisälläni. Katselen tähtiä, jotka katselevat minua. Tunnen taivaan valon, joka ohjaa eksyneiden kulkua kohti merkittyjä polkuja. Tunnen ympäröivän kylmyyden ja epävarmuuden, joka kilpaa juoksee sisimpäni kanssa. Tunnen ajan kulumisen, joka tarjoaa minulle auttavan kätensä viedäkseen minut mukanaan. 

Istun hiljaa hengitykseni noustessa höyryävänä ilmaan, viipyessä siinä hetken, kadotessa nopeammin kuin ylitseni kiitävä tähdenlento. Tähdenlento - kaunis, mutta liian kiireinen jäädäkseen. Kaunis, mutta liian heikko tullakseen luokseni. 

Suljen silmäni ja kuiskaan toiveen. Toiveen, joka haihtuu ilmaan hengitykseni mukana. Toiveen, joka kuultaisiin. Toiveen, joka toteutettaisiin - joka kerran minut ohjaisi oikeaan.

Muutama lumihiutale laskeutuu kasvoilleni, kylmä viima pyyhkäisee hiussuortuvan pois otsaltani. Tunnen silmieni aukeavan, katseeni kulkeutuvan kaukaisuuteen. Tunnen, kuinka vastarannan valot loistavat pimeydessä kuin kutsuen luokseen, kuin kertoen tarinaa. Tarinaa, jonka osa olisin. Tarinaa, joka jo kauan ennen syntymääni kirjoitettiin. 

Jep, 19 mittarissa :) Ei tunnu ihan vielä siltä, mutta onneks tässä on vielä 364 päivää aikaa saada se fiilis jostakin :)

It's my 19th birthday today :) The feeling of my last year as a teenager hasn't caught me just yet - but I hope it will at some point. Luckily I still have 364 days left before turning 20...

Winter Wonderland

Ulkona on vaan niin kaunista nyt, etten voi oikeestaan olla mikään päivä menemättä pihalle kameran kanssa. Rakastan sitä lumisadetta auringon valoo vasten, rakastan niitä pieniä hiutaleita jotka laskeutuu mun hiuksiin ja jäätyy niihin kiinni. Rakastan sitä, miten valkosta ja virheetöntä kaikki on. Sitä, miten päivät ei oo enää niin pimeitä. Sitä, miten pitkä odotus on lopultakin palkittu. Nyt on vihdoinkin lunta, nyt on oikeesti talvi.

This season is just so beautiful that I find myself almost everyday wandering outside with a camera hanging around my neck. I love when it snows against sunlight, I love those tiny snowflakes landing in my hair and freezing there. I love it how white and pure everything is, how the brightness puts the darkness aside. The waiting is finally over. There's finally snow.

 I'm finally living in the winter wonderland. 

Kun kuiskauskin on huuto

Kylmä lumituisku osuu kasvoihini. 

Kahlaan lähes polviini asti ulottuvissa kinoksissa vailla päämäärää. Tunnen vajoavani askel askeleelta syvemmälle hankeen ja kompastelen alituiseen lumen alle piiloon jääneisiin kiviin ja oksiin. Paksu lumipeite ympärilläni on täysin koskematon - lukuunottamatta vaivattomasti ja leikkisästi puiden lomassa kiemurtelevia, hetki hetkeltä heikommin erottuvia metsän eläinten jälkiä.

Valkea maisema näyttää samalta suunnasta riippumatta - sama lehdetön koivikko, aukoton pilviverhon peittämä taivas, virheetöntä puhtautta hehkuva maa. Aivan kuin olisin ainoa, viimeinen elävä olento maan päällä - seuranani vain kevyesti maata kohti leijailevat lumihiutaleet. 

Tunnen jalkani uppoavan maassa olevaan syvennykseen ja kenkäni täyttyvän lumella. Kylmyys kulkee pysähtymättä lävitseni saaden minut värähtämään vaistomaisesti. Vedän kohmettunein käsin karvareunuksisen huppuni syvemmälle päähäni ja nostan katseeni kohti pilviä, kohti kaukaisuutta, jossa täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain tuulen kevyt kuiskaus.

  Seuraan hetken katseellani lumihiutaleiden särkymätöntä rauhaa, joka laskeutuu maahan niiden mukana. Seuraan niiden huolettomuutta, katson niiden keveyttä, tunnen niiden sulavan hiljalleen kasvoilleni. 

Hengitän syvään ja annan itseni kaatua pehmeään maahan.

Rauha, huolettomuus, keveys.

Aivan kuin se ei loppuisi koskaan.

Kun luova hetki yllättää

Haha, tässä kuvassa yhistyy oikeestaan koko mun luonne. Se, ettei missään oo päätä eikä häntää. 

Olin tänään alottelemassa läksyjen tekoo, kun päätin alkaa tehä piparkakkutaloa. Sain sen tehtyä noin puoleen väliin, kun yhtäkkiä mun päähän tupsahti jonkinnäkönen inspis. Se oli oikeestaan aika hauskaa, koska siltä istumalta juoksin mun huoneeseen, sotkin mun oikeen silmän kullanvärisellä glitterillä ja tein vähän Gagamaiset meikit + käärin puolet mun päästä folioon. Jotain kuitenkin näytti puuttuvan siitä kokonaisuudesta, joten kävin hakemassa riikinkukon sulan mun naaman eteen. Sen jälkeen mun oranssi paita ei kuitenkaan enää sopinu sen sulan kanssa, joten päätin laittaa päälle mun 6 vuotta vanhan Kiinasta ostetun paidan ja muodostaa mun hiuspehkosta tollasen Helsingin tuomiokirkon kokosen kupolin mun päälaelle.

Tää kuvastaa käytännössä sitä, ettei valokuvauksen tarvi olla mitään vakavaa puuhaa :D Se on kivaa just siks, että siinä saa päästää oman luovuushirviön pois häkistä ilman, että kukaan pitää sua täysin seonneena. Äitiä ei lasketa. Se tietää, ettei mun päässä oo kaikki funktiot jatkuvia.

Minä ja valokuvaus

Multa on pariin otteeseen toivottu tämmöstä postausta, jossa kerron vähän kuvaamisen taustoista, joten tässä tulee :)

Kaikki alko varsinaisesti kasiluokan joulusta, jollon sain lahjaks mun ensimmäisen (ja ainakin tähän asti ainoan :D) järkkärin. Olin kuvaillu jo ennen sitä semmosella Canonin suht hyvällä pokkarilla jonkun verran, mutta sillon se kuvien räpsiminen oli ollut lähinnä semmosta selfieitä kaverin kanssa ja lomareissuilla sitten turistimaisesti vähän enemmän ympäristöä. Niissä kuvissa oli semmosia satunnaisia onnistumisia, mutta ne tuli oikeestaan puoliks vahingossa. Kuvasin pelkästään täysautomaatilla tai sitten tein jotain yksittäisiä värisäätöjä. Niin, ja horisontti oli aina vinossa :D

Italia 2009,
Canon PowerShot SX200 IS

Jossain vaiheessa kasiluokkaa aloin kuitenkin kiinnostuu valokuvauksesta vähän enemmänkin. Menin koulussa kuviksen valinnaiselle valokuvauskurssille, ja vaikkei ne siellä otetut kuvat mitään huippuja ollutkaan, mun kiinnostus kuvaamiseen alko silti herätä.

Kuviskurssi 2010
Canon Powershot SX200 IS

No, sitten sain jouluna sen järkkärin (Nikon D7000), josta jo alussa mainitsinkin :) Eksyin we<3it sivustolle ja tumblriin ja kaikkialle tollasiin inspiraatiosivustoille ja aloin (lue: yritin) ottaa vähän sen tyyppisiä kuvia (hahah, nyt kun katon niitä niin naurattaa :D) ja aloin muutenkin kuvailla paljon enemmän. Ne oli pääasiassa kuvia vesipisaroista (joista jotkut jopa oli ihan hienoja), koriste-esineistä, mun penaalista, linssinsuojuksesta - ja nekin yhä täysautomaatilla. Pelkkä järkkäri oli siinä vaiheessa jo niin huikee juttu, että pelkäsin pilaavani sen mun virityksillä :D Jos kiinnostaa katella niitä kuvia, suosittelen klikkaamaan TÄSTÄ :D Kati 9lk bloggaa.

Pikkuhiljaa mulle alko kuitenkin syntyy sellanen oma näkemys. En varsinaisesti opetellu kuvaamaan, vaan jotenkin tuntu että kamera kasvo vähitellen osaks mua :D Aloin jollain tasolla nähdä sen, että millanen asettelu näyttää hyvältä, millaset arkisetkin kohteet voi olla kuvauksellisia, millä vois olla jotain sanottavaa. Uskalsin kokeilla uusia asioita.

Kevään ja kesän 2011 (yllä olevat kuvat väliltä huhtikuu-heinäkuu) jälkeen mun kiinnostus kuvien ottamiseen lisäänty entisestään ja mulle alko muodostuu sellanen tietty omanlainen kädenjälki niihin otoksiin. En kokenu mitään ultimaattisia valaistumisia, taidot vaan lisäänty aina vähäsen kuva kuvalta harjottelun myötä. Aloin hahmottaa sen, että mistä kuva kannattaa rajata, miltä tasolta ja etäisyydeltä se kannattaa ottaa, mistä suunnasta valon pitää tulla. Sain myös lisää objektiiveja, jotka toi ihan uusia ulottuvuuksia ja lisää intoa kuvien ottamiseen. Kuvasin enimmäkseen luontoa, mutta satunnaisesti myös ihmisiä, mikäli ne suostu mun malleiks :D

Vilma 2011

Olin muokkaillut mun kuvia pari vuotta pelkästään Photoscapella ym ilmaisohjelmilla, mutta sitten sain 17v lahjaks äitiltä ja iskältä Photoshop Elementsin. Aluks muokkailin ihan näitä perus värisäätöjä ym, mutta vähitellen aloin oppia ihan uusia juttuja sillä. Se tuntu tosi kätevältä esimerkiks tämmösissä asioissa, että jos halus muokata kuvasta jonkun pikkuvirheen pois. Niinkin perusasia, kun "Healing Brush Tool", oli mulle ihan uus ja ihmeellinen juttu. Opin myös vähän aikaa sitten leikkimään layereilla (niinkun saitte täälläkin huomata..), ja tavotteena olis oppia lisää uusia asioita mahollisimman pian :)

Vilma 2011

Syksy 2013, kuvat vuosilta 2011-12

Ehkä noin puoltoista vuotta sitten aloin vihdoinkin luopuu siitä täysautomaatilla räpsimisestä. En antanu enää kameran tarkentaa itekseen, vaan tein sen käsin. Aloin myös kokeilla erilaisia säätöjä, muun muassa pitkää valotusaikaa, mutta en vielä sillon todellakaan tajunnut sitä, että millasiin asioihin ne vois vaikuttaa. Vähitellen opin tekemään niitä samoja asioita mitä teen nykysinkin - muun muassa kuvaamaan virtaavaa vettä päivänvalossa, saamaan tähdet näkyviin, pysäyttämään liikkeen.

Viimesimpiä käänteitä mun "kuvaajan uralla" on varmaankin ollut viime keväänä harmaasuotimen saaminen, joka on mahdollistanut mulle sellasia kuvia, joihin oon jopa ite jollain tasolla tyytyväinen :D Sen lisäks sain muutamia viikkoja sitten vihdoinkin käyttöön Photoshop Lightroomin, joka on tuonut niin paljon sisältöä mun kuvien värimaailmaan! :)

Harmaasuodin + 30sec valotusaika

Harmaasuodin + 20sec valotusaika

Oon nyt viime aikoina saanut täällä blogissa (ja eilen Escapessa Kaisalta ja Mariannelta, kiitos teille siitä :DD <3) kehuja mun blogista ja täällä olevista kuvista ja se on tehny mut aivan tajuttoman onnelliseks. Tuntuu ihan hassulta, että jotkut oikeesti uskoo mun otoksiin ja sanoo, että musta olis taidealalle. Oon siitä ihan tajuttoman kiitollinen, koska kaikki se lisää mun motivaatiota ja halua oppia lisää asioita. Ei sillä, etteikö sitä olis jo ennestään, koska vaikka mä lääkäriks tahdonkin, haluan mä myös isona tehdä valokuvaajan duunia jonkinasteisena sivubisneksenä. En pidä itteeni vielä tarpeeks hyvänä siihen hommaan, mutta onneks mulla on vielä paljon aikaa harjotella :) Ja vaikkei musta koskaan oikeeta valokuvaajaa tuliskaan, tulee tää silti aina säilymään mulle tärkeenä harrastuksena.