Kuulumisia ja avautumista

Sain edelliseen postaukseen kommentin, jossa kysyttiin, että oonko saanu tietoja yliopistoista. Siihen vastaillessani totesin, että mä kirjottelen harvemmin tänne nykysin enää mitään sellasta, että mitä mun elämään kuuluu, eikä siksi oo tullut edes mainittua ko. asiasta mitään. Sen takia ajattelin, että voisin pitkästä aikaa selittää vähän mun elämän viimeaikasista tapahtumista :)

Alotetaan nyt vaikka siitä, että niinkun oon muutamaan otteeseen täälläkin todennutkin - viime kevät oli mun elämän kamalin. Kaikki asiat kaatui niskaan yks toisensa jälkeen, olipa sitten kyse sitten siitä, että kaikkien läheisten stressaantuneisuus purkautui muhun yhtäaikaa tai siitä, että menetin luottamuksen yhteen itselleni todella tärkeään henkilöön. Siitä, että mummu kuoli päivää ennen äikän yo-esseekoetta, minkä seurauksena kusin aika näyttävästi omaan tasooni nähden sen ainoan aineen, jossa ikinä koin itsekin olevani hyvä. Siitä, että sen seurauksena mun taidot haukuttiin lyttyyn, minkä seurauksena mun itsetunto laski nollaan. En pitänyt itseäni hyvänä enää missään, en kirjoittamisessa, en valokuvauksessa, en elämässä. Kaikki todellakin kaatui niskaan. Se, että erosin mun pitkäaikasesta poikaystävästä. Se, että kaiken tän keskellä tukea sai vain harvoilta ja valituilta - samalla kun loput käskivät ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa valituksen. Ja lopuista asioista en tahdo täällä edes puhua. 

Rehellisesti sanottuna mä menetin mun elämänhalun lopulta. Luulin, ettei mun oo edes tarkoitus olla onnellinen. Itkin päivittäin monen viikon ajan - välillä edes tietämättä sitä, miksi itkin, samalla yrittäen valmistautua vääjäämättä lähestyvään lääkiksen pääsykokeeseen. Pääsykokeeseen, jota olin odottanut seiskaluokasta asti, joka olisi se avain mun unelma-ammattiin. Ymmärsin jo silloin, että en tulisi onnistumaan. Mulla oli vaan voimat loppu. 

Yhtäkkiä loppukeväästä jokin kuitenkin muuttui. Periaatteessa pikkuhiljaa, mutta oikeastaan se tapahtui yhdessä päivässä, kun sain mun yo-tulokset. Siellä oli kaks maailman ihaninta yllätystä, mitkä kompensoi sitä masentavaa kirjainta äikän ja fysiikan (...ja mun ikuisen vihollisen, kemian....) kohdalla. Mä kirjoitin pitkästä matikasta ja pitkästä enkusta E:n, syksyllä olin saanut bilsasta E:n. Mä kirjotin 3/4 pakollisesta aineesta tuon arvosanan, mikä tuntui ihan uskomattomalta. Olin myös alkanut lähentyä tämän postauksen kuvissa esiintyvän pojan kanssa, ja meillä oli aivan älyttömän kivaa yhdessä. Ei taka-ajatuksia - vain puhdasta ystävyyttä, käsittämätöntä sekoilua (klik) ja rajatonta hauskuutta. Olin lähentynyt myös muiden uusien tuttavuuksien kanssa, ja yhtäkkiä se valaistuminen vaan iski; mä oon elossa. Mä oon onnellinen, mä nauran, mä oon oma itteni. Mä selviän. En ehkä pääsykokeesta, mutta tästä keväästä. Ihan koko elämästä. 

Tässä kuvassa mun kasvoilla on aito hymy. Tää on otettu kaks kuukautta sen jälkeen, kun olin valmis luovuttamaan. Puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun ymmärsin lopultakin kaiken kääntyvän parhain päin. Neljä päivää sen jälkeen, kun feilasin mun elämäni tärkeimmän kokeen. Päivä sen jälkeen, kun onnistuin tietämättäni kokeessa, jota en silloin edes pitänyt tärkeänä. Kolme viikkoa ennen sitä, kun itkisin onnesta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Katsellen maailman kauneinta auringonlaskua, kuiskaten taivaanrannan pilvilinnoja kohti kyynelten valuessa poskilla:

"Sä uskoit muhun loppuun asti ja vielä silloinkin, kun kaikki oli loppunut. Sä näit mut silloin ja mä tiedän, että sä näät mut nytkin, vaikken mä voikaan nähdä sua. Sä istut täällä auton takapenkillä papan kanssa, te ootte mun luona mihin kuljenkin. Te varjelette mua ja mun askeleita, ohjaatte oikealle polulle. Polulle, jonka mä viimeinkin löysin. Polulle, jolta mä en poikkea enää koskaan.

Mummu. Mä oon lopultakin onnellinen."

Otettu meidän 1kk päivänä:)

Siitä hetkestä kahden päivän päästä mä pääsin viikoks rentoutumaan Menorcalle, mistä saatte nähdä lisää kuvia seuraavassa postauksessa. Mä otin aurinkoa, mä uin, mä valokuvasin. Mä nauroin ja hymyilin; aamulla herätessäni meren ääniin, päivällä kävellessäni rantaboulevardia pitkin, tuntiessani auringon lämmittävän mun niskaa. Illalla syödessäni hyvää ruokaa, katsellessani muistikortin täyttäviä kuvia ja saadessani viestin ihmiseltä, jonka näkemistä en jaksaisi odottaa. 

Palasin kotiin lopullisesti sinä ihmisenä, joka olen. Iloisena, jättipäisenä oravana. Heinäkuun alussa olin saanut kaikki tulokset yliopistoista. En päässyt lääkikseen, mikä ei ollut yllätys. En päässyt journalistiikalle, mikä oli vielä vähemmän yllätys, koska en edes mennyt pääsykokeeseen, vaikka sinne kutsun sainkin. Pääsin papereilla Kuopioon lukemaan soveltavaa fysiikkaa. Pääsin Jyväskylään lukemaan biologiaa. Ja noiden kahden jälkimmäisen väliltä valitsin jälkimmäisen.

Mä jään Jyväskylään vielä ainakin vuodeksi ja pyrin lukemaan nanotieteitä. Alan lukemaan kolmen päivän päästä ensi kevään lääkiksen pääsykoetta varten, koska tänä vuonna mua ei estä mikään. Mä en anna minkään tulla mun ja mun unelman väliin. Jos mä selvisin viime keväästä, niin hitto vie muahan ei 18 lukiokirjaa pysäytä. Toukokuun 2015 lopussa mä osaan ne vaikka takaperin - myös sen kirotun sähkömagnetismin, joka ei oo mun päähän tarttunut vielä 13 lukukerrankaan jälkeen. 

Kaiken vuodatuksen jälkeen voisin tiivistää tän muutamiin sanoihin. Uskokaa itseenne älkääkä antako vastoinkäymisten lannistaa. Niitä voi tulla yks tai useita, pieniä tai isoja. Mutta kaiken jälkeen se aurinko paistaa aina lopulta. Mä sanoin mun yhdelle tärkeimmistä kavereista mun yhden ehkä legen-waitforit-daarisimmista lausahduksista: 

Vasta sitten, kun koko maailma räjähtää just sillon, kun oot bunkkerissa suojassa, ja ainoostaan sä, sun laminoitu yo-tokari ja yks lokki selviitte, ja se tokari huutaa improbaturia ja se lokki paskoo sun päähän, niin sit. Sit sä voit sanoo että sun elämässäs ei mikään onnistu. 

Muistakaa tää. Olkaa onnellisia. Ja varokaa lokkeja. 

Good Girl Gone Bad

Istuin eilen bussissa matkalla kotiin ja yhtäkkiä mun päähän synty jonkinnäkönen inspiraatio. Kuvittelin mun mielessä tytön - hiukset märkänä, meikit poskilla - epävarmana itestään ja siitä, mihin suuntaan pitäis mennä. Kun pääsin kotiin, kävin nopeesti tökkäämässä kameran akun latautumaan ja jäin meikkailemaan itteäni (en alkanu siinä vaiheessa metsästää malleja, kun ne tuntuu muutenkin olevan vähän hakusessa... :D). Menin kameran ja jalustan kanssa suihkuun ja aloin räpsiä muutamia kuvia märkänä ja hytisevänä - taustalla ryppynen lakana, jonka jo valmiiks tiesin tuottavan vaikeuksia muokkausvaiheessa. En tienny siinä vaiheessa ees, että mitä oikein hain sillä kuvalla, mutta muokkausvaiheessa aloin pikkuhiljaa hahmottaa sen, millasen tahon siitä kuvasta tehä.

Kuvassa oleva tyttö seisoo valinnan eessä. Heikot kirkkauden "säteet" lähtee tytöstä poispäin, yrittäen vetää tätä epätoivoisesti kohti valoa, kohti hyvyyttä. Vastaavasti selän takana on hämärämpää ja tyttö on jo osittain siellä - tummat märät hiukset ja levinneet mustat meikit kuvastaa väliinpitämättömyyttä, vaikeuksia ja sitä sisäistä pimeyttä, joka on alkanut ottaa vallan tästä ihmisestä. 

Kattelin tätä kuvaa ja mietin, että miks oikein tein tämmösen. Aloin miettiä tän merkitystä ja sanomaa, ja yhtäkkiä tajusin, että se oikeestaan kuvastaa mua muutama vuos takaperin. 

Mulla oli tosi vaikee murrosikä. Olin ihan kamala ihminen, huusin ja kiukuttelin, juoksin ulkona porukoita karkuun ja kyykin puhelin kädessä männyn alla purkaen fiiliksiä mun parhaalle kaverille. Se oli aikalailla täys vastakohta sille, millanen olin pienempänä - ilonen ja pirtee, vaikkakin jo sillon tosi itsepäinen. Kaduin aina jälkeenpäin mun käytöstä ja tiesin, etten sais olla sellanen, mutta jostain syystä päädyin aina takasin siihen samaan tilanteeseen - huutamaan niille kahelle ihmiselle, jotka merkitsi - ja merkitsee yhä - mulle eniten koko maailmassa. 

Pikkuhiljaa (okei, vuoden tai kahen jälkeen) tää vaihe alko kuitenkin helpottaa, ja se sama lapsuusiän kirkkaus alko taas ottaa jalansijaa ja syrjäyttää sitä pimeyttä, joka mun sisällä oli yläasteella. Mun elämässä tapahtu isoja muutoksia, jotka vaikutti siihen, millanen ihminen oon tänä päivänä. Kohtasin isoja pettymyksiä, jotka vahvisti mua entisestään. Selvisin niistä, enkä ollut enää niin sinisilmänen, mitä olin aiemmin. Lähennyin taas tosi paljon mun vanhempien kanssa, joiden neuvoja kuuntelen yhä tänäkin päivänä kaikissa vaikeissa asioissa. Sain kissan, joka osotti mulle, ettei tässä maailmassa selvii huolehtimalla pelkästään itestään. Aina on muita, jotka tarvitsee apua ja huolenpitoa.

Tein tästä kuvasta sellasen mitä se nyt on, koska uskon, että aika moni löytää elämästään jonkinlaisen tilanteen, kun on tiettyjen valintojen eessä. Periaateessa tietää, että mikä olis oikein, mutta siitä huolimatta tasapainottelee jossain puolenvälin tienoilla.

Ei meistä kukaan oo kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Kaikista löytyy molempia. Ehkä me tiedetään alitajusesti tai ihan tietosestikin, että miten meidän tulis toimia, mutta ei kukaan pysty aina toimimaan oikein. Ei ne valonsäteet yksin pysty meitä kuljettamaan sille toiselle puolelle. 

Siihen vaaditaan lisäks omaa ymmärrystä.

Siihen vaaditaan vaikeita päätöksiä.

Siihen vaaditaan oikeita tekoja.

Siihen vaaditaan meitä.

Ennen ja jälkeen - The Power of Photoshop

Kaikki tietää nää "Maybe it's Maybelline" -sloganit. Sloganit, joihin on liitettynä lähes poikkeuksetta kuva virheettömästä valokuvamallista, jota katsotaan ihaillen ja toivotaan, että näytettäis samalta.
Vastaavasti kaikki tietää, että oikeesti se on "Maybe it's Photoshop". Ei se meikki meitä samalta saa näyttämään - ei ees niitä malleja niissä kuvissa.

Photoshop tekee malleista nykysin viimeistä hiuskarvaa myöten sen näkösiä, kun median luomat kauneusihanteet vaatii. Siitä huolimatta ihmiset tavottelee samaa ulkonäköö kun niissä kuvissa. Samaa pehmeetä, virheetöntä ihoo, jossa ei oo ainuttakaan ryppyä otsassa tai pienintäkään finniä leuassa. Samaa täydellisen muotosta vartaloo, johon ei välttämättä edes pääse, vaikka tekis töitä sen eteen vuosikausia.

"Healing Brush Tool", "Surface Blur" ja kaikki vastaavat photoshoppaajan perustyökalut on tuttuja mullekin. Käytän niitä aina poistamaan ne pienimmätkin virheet kuvista. Kukapa valokuvaaja tahtois, että katse kiinnittyy vähääkään johonkin epäolennaiseen pikkuasiaan, joka vie huomion muusta kuvasta? Yks klikkaus sinne tai tänne, ja tsädäm, sinne meni mätänevä lehti. Mutta oikeesti - veiskö se todellakin sen huomion? Huomaako joku sitä, että oon photoshopannu maasta jonkun tyhmältä näyttävän lehden pois? Huomaisko kukaan sitä, vaikken olis sitä siitä pois ottanutkaan? Onko ne kuvat enää aitoja, jos niitä muokataan liikaa?

Halusin tehä nyt vaihteeks tämmösen ennen/jälkeen -postauksen ihan vaan siitä, että miten iso merkitys photoshopilla voi oikeesti olla. Jälkeen-kuvat on tarkotuksella paikoin vähän ylimuokattuja ihan vaan kärjistämään sitä, mihin muokkauksella voi todella päästä. Tän tarkotus ei oo kritisoida photoshoppia - koska kuten jo sanoin, oon ite ihan yhtä koukussa siihen kun moni muukin. Tän tarkotus ei oo myöskään arvostella valokuvaajia ja niiden todellisia taitoja tai sitä, etteikö mallit oikeestikin olis tajuttoman kauniita. Ja niin, eikä myöskään Maybellinen meikkisarjaa - käytän itekin muistaakseni Maybellinen luomivärejä.

Huomasin nyt vaan tota Lightroomia käyttäessä, että ihan oikeesti, voin mennä syksyllä kuvaamaan ja saada sen vastaavan kuvan näyttämään lähestulkoon keväällä otetulta.

Kaikki ei oo sitä, miltä se kuvissa näyttää.

Ennen

Lokakuu 2013

Jälkeen

syksy (kärjistetty)

"Kevät"

Ennen

Jälkeen

Ennen

(värejä muokattu valmiiksi, oon myös poistanut vedestä poijuja ja ylimääräsiä valopisteitä ym.)

+

+

en muista oliko se tää vai yks toinen kuukuva :D anyways.

=

Valokuvaajat voi tietää, että esimerkiks viimesen kuvan kaltanen otos olis oikeestaan mahdotonta saada onnistumaan yhdellä napin painalluksella valaistuissa kaupunkiolosuhteissa - saati sitten milkyway ja kuu näkymään tarkasti samalla valotusajalla. Mä rakastan valokuvausta ja kuvien muokkaamista, mutta mä arvostan rehellisyyttä enemmän. Mää en taho, että kukaan ajattelee, että esimerkiks just toi viimenen kuva olis vaan otettu jossain rannalla oikeiden asetusten avulla. 

Ps. Ei, en todellakaan yleensä muokkaa mun kuvia näin paljon :D

Quotes and pictures

muutama ite otettu kuva laitettuna uuteen uskoon :)

Oma esikuvani

UE3 - Pohdintatehtävä omasta esikuvastani

Joulupäivä 2006. Ulkona satoi hiljaa lunta, ilta oli hämärtymässä. Punatulkku laskeutui pappani pystyttämälle lintulaudalle syömään siemeniä. Mummolani näytti yhtä kotoisalta kuin edellisenäkin vuotena tähän aikaan. Nurkassa oli pieni joulukuusi, ikkunalle oli sytytetty muutama kynttilä. Vanhempani puhuivat keittiössä mummoni kanssa, minä puolestani istuin olohuoneen sohvalla ja katselin, kun pappani soitti mandoliinia ja lauloi. Hän oli aina ollut musikaalinen ja rakastanut joulun aikaa. Aina kun hän soitti, näytti siltä, kuin mikään ei olisi muuttunut - kuin hän olisi yhä se sama mies, joka vei meidät aina vierailumme aikana kiertelemään tiluksia ja katsomaan hänen pilkkomiaan polttopuita. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, etteivät asiat olleet enää niinkuin ennen.  Kun hän lopetti soittamisen, hymyilin ja kerroin, kuinka taitava hän oli. Hän ei vastannut, katsoi vain minua. En ollut varma, tunnistiko hän minua enää.

Jos olisin tiennyt, että se oli viimeinen jouluni hänen kanssaan, olisin varmasti sanonut hänelle niin paljon enemmän. 

Pappani tila huononi kevään aikana nopeasti. Hän alkoi unohdella entistä enemmän tavallisia, arkipäiväisiä asioita. Lopulta hän ei enää tunnistanut omaa kotiaan, jonka hän oli yhdessä rakentanut mummoni kanssa. Hän muutti pysyvästi hoivakotiin.

Viimeisten kuukausien aikana hän joutui usein sairaalaan. Ensin syynä oli munuaisaltaan tulehdus, seuraavana sydäninfarkti. Kun hän joutui sairaalaan kesän alussa, tunsin sisimmässäni, ettei hän palaisi sieltä enää. Kun kävimme katsomassa häntä viimeisen kerran, hän makasi liikkumatta sängyssä, hengitti raskaasti ja katseli meitä. Pidin hänen kädestään kiinni, mummoni silitteli hänen otsaansa ja kertoi hänelle, kuinka upean siniset tämän silmät olivat. Isäni laski kätensä pappani olkapäälle ja sanoi: "Vielä me mennään kotiin ja viritetään sun mandoliini kuntoon. Vielä sä pääset kotiin soittamaan."

Tiesimme kuitenkin kaikki, ettei niin tulisi tapahtumaan. 

15.6.2007 setäni soitti. Hän kertoi isälleni, että pappa oli kuollut hetki sitten. Hän ja mummoni olivat olleet paikalla. 

Ymmärsin tilanteen kuitenkin vasta, kun saavuimme samana päivänä mummoni luokse. Hän itki - osittain ikävästä, osittain helpotuksesta. Hän tiesi nyt, ettei papan tarvitsisi kärsiä enää. Pappa oli nukahtanut rauhassa, oma vaimo ja poika vierellään. 

Esikuvasta puhuttaessa ihmiset mainitsevat usein kaikkien tuntemia, menestyneitä julkisuuden henkilöitä. Näyttävien ja tunnettujen saavutusten takana olevia ihmisiä on helppo ihailla ja heidän kaltaisekseen halutaan tulla. Joskus oma esikuva löytyy kuitenkin Hollywoodia lähempää. Joskus oma esikuva löytyy talosta, jossa istuin melkein seitsemän vuotta sitten kuuntelemassa joululauluja mandoliinilla säestettynä. 

Kun pappani kuoli, olimme aluksi huolissamme mummoni jaksamisesta. Tiesimme, että hän oli osannut sopeutua ajatukseen jo papan asuessa hoivakodissa, mutta oman miehen kuolema yli 50 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen on aina raskas kokemus. Hän ei kuitenkaan lamaantunut. Hän suri ja itki, kuten asiaan kuuluu, muttei koskaan antanut surun ottaa valtaa itsestään. Hän toimi kuten ennenkin - siivosi taloa, kävi setieni kanssa kaupassa ja laittoi ruokaa. Ainoana poikkeuksena tavallisten toimien rinnalle tuli papan tavaroiden ja vaatteiden myyminen sekä kukkien kastelu haudalla. 

Mummoni selvisi menetyksestään jatkamalla elämäänsä rutiinien voimalla. Hän säilytti vahvan, itsenäisen ja päättäväisen asenteensa eikä koskaan antanut periksi. Pikkuhiljaa huomasimme, kuinka mummoni alkoi hymyillä joka kerta vierailumme yhteydessä aina vain enemmän. Tiesimme, ettei meidän tarvitsisi olla hänestä enää huolissaan.

Aloin ihailla hänen tapaansa suhtautua elämään ja vastoinkäymisiin. Hän jatkoi elämäänsä eteenpäin unohtamatta kuitenkaan mennyttä. Hän näytti minulle, kuinka kaikesta on mahdollista selvitä, kun vain muistaa toivoa. *

Joka kerta, kun käymme hänen luonaan, ihailen häntä juuri siitä syystä. Vaikka vanhuus on tuonut mukanaan erilaisia vaikeuksia, hän on kaikesta huolimatta iloinen, pirteä ja reipas. Hän ei koskaan valita mistään. Hän asuu maalla pienessä tuvassaan eikä omista nykyajan hienouksia - ei tietokonetta, ei tiskikonetta. Hän tekee kaiken itse ja selviää kaikesta. Hän muistelee hyviä asioita papastani, katselee seinällä riippuvaa mandoliinia ja nauraa heidän yhteisille muistoilleen. 

Ja joka ilta, kun hän käy nukkumaan, viimeinen asia jonka hän näkee, on tuttu hymy hänen yöpöydällään olevissa kehyksissä. Tuttu hymy ja kirkkaan siniset silmät, jotka valvovat ja katselevat häntä kaikissa arjen tilanteissa. Joka ilta hän nukahtaa miehensä viereen vanhan kamiinan hehkuessa makuuhuoneen seinustalla.

Kamiinan, joka lämpiää yhä saman miehen pilkkomilla polttopuilla.

ikävä<3

(*viittaus papan nimeen, joka siis oli Toivo)

Rhodes 2013 part 3/3

Elikkäs nyt seuraa viimenen osa tästä mun kuukauden takasesta Rodoksen reissusta :)

2.7.

Tää päivä meni aikalailla samalla kaavalla miten muutama muukin päivä: uimista, syömistä, shoppailua :) Illalla kävin vielä rannalla kuvailemassa vähän tähtiä ja harjottelin ottamaan niistä kuvia. Tän iltaset kuvat ei kuitenkaan onnistunu, mutta onneks sain sit seuraavana päivänä ihan hyvän kuvan otettua. Illalla hotellilla oli myös tosi hieno ilotulitus, jota jäätiin hetkeks kattomaan :)

3.7.

Viimenen kokonainen lomapäivä perillä, enkä vaan halunnu uskoo sitä todeks. Ekojen päivien kriittisyys tän saaren olemusta kohtaan oli päivä päivältä muuttunu siihen, että en vaan olis halunnu tän reissun loppuvan. Rakastin sitä paikkaa, ja rakastan edelleen. Ystävälliset ihmiset, ei-liian-tuputtavat kauppiaat, ihanat ruuat, uiminen, lämpö, valokuvaus, Välimeri... ❤ Kaiken ton lisäks olin nähny jo niin paljon kaikkee muutakin - sen, miten asiat ei välttämättä oo kaikilla yhtä hyvin, ja että miten pienet asiat ja teot voi tehdä ihmisen onnelliseks. Toi tunnelma tuolla paikassa oli jotain niin ainutlaatusta.

Meidän viimesen päivän ohjelmana oli Finnmatkojen saarikierros. Kierreltiin bussilla ympäri Rodosta ja tää lukeutuu kyllä mun elämän parhaiden kokemusten kärkipäähän :D En oo ikinä nauranu kellekään oppaalle niin paljoo :D Tää mies oli ehkä joku nelikymppinen, puoliks kreikkalainen mies, jonka selostukset eri paikoista oli kyllä ihan täys vastakohta kaikille muille :D

"Ja oikealla näette xxx vuotta vanhan hotellin, jonka Aristoteles aikanaan........ KATSOKAA TUOTA HULLUA! PYSÄKÖINYT AUTONSA KESKELLE TIETÄ JA LÄHTENYT ITSE KAHVILLE! JA OOOOOOOOOO SIELTÄ MIES TULEE HYMYILLEN KUPPI KÄDESSÄÄN! VOIVOIVOIVOI TÄTÄ KREIKAN LIIKENNEKULTTUURIA...... noniin, vilkuttakaapa kaikki nyt tälle miehelle."

"Ja nyt tässä jyrkässä kurvissa alkaa pelottaa, kannattaa tehdä kuten kuskimmekin tekee - laittaa silmät kiinni."

Sitten se alko selostaa siitä kuskista semmosella äänellä, että se olis pitäny jotakin kirkon messua...

"Hännnnnn, joka meidät turvallisesti ohjaa perille. Hännn, jonka hiukset ovat harmahtavat ja silmät sinertävät. Hännnn, joka vieläkin on kännissä eiliseltä baarireissultaan."

Ja kapeilla vuoristoteillä se päästeli jotain ihan ihme ääntelyitä....

"JAOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOONNNNPPPPPPPA iiiiiiiiihanaa."

... Ja muutenkin mölys siellä niin, että paikalliset jäi kyllä kattomaan vähän pitkäks aikaa. 

"PAAAAAAAAAAAAAAMEEEEEEEEEEEEEEEEN" (kreikaks "mennään")

....Ja eipä tätä miestä ollu kyllä keskittymiskyvyllä siunattu.

"Ja nyt katsokaa vasemmalle, siellä näette... EI EI EI EI! KATSOKA KATSOKA SITTENKIN OIKEALLE! NÄETTEKÖ! VESIMELOOOOOONEJA!"

Koko bussi nauro tälle miehelle ihan koko matkan ajan :DDd ei oo siis ikinä ollu yhtä hauskaa opasta :D

Mutta niin, anyways. Meidän ensimmäinen kohde oli 267m korkee Filerimos-vuori, jonka päällä oli vanha ritarien rakennuttama luostari. Tän luostarin ympäristö oli täynnä riikinkukkoja, erilaisia kukkia ja perhosia sekä sypressejä, jotka muodosti semmosen hienon "kujan" 18 metriä korkeelle italialaisten rakennuttamalle ristille. Sieltä vuorelta oli ihan uskomattoman kauniit näköalat alas pikkukaupunkeihin ja Välimerelle. Oltiin siellä vaan liian vähän aikaa, en ihan ehtiny kiipeemään sen ristin sisälle - siellä meni semmoset kierreportaat joita pitkin pääs sinne ristin huipulle kattomaan maisemia.

Laskeuduttiin Filerimokselta bussilla alas ja jatkettiin matkaa kohti Kamirosta, tuhansia vuosia vanhaa kaupunkia, josta on jäljellä vaan rauniot. Tää kaupunki tuhoutu ensimmäisen kerran maanjäristyksessä 226 eKr. ja toisen kerran samasta syystä 142 eKr.

"Katelkaa ympärillenne. Tältä vuorelta on löytyny aina sillon tällön kivettyneitä, vanhoja simpukoita, jotka on peräsin niiltä ajoilta, kun Rodos oli vielä meren pohjassa."

Oli ihan tajuttoman kuuma päivä. Ihmiset veteli lisää aurinkorasvaa, jossakin joku suomalainen pikkutyttö itkeskeli väsymystään, eikä olis jaksanu enää jatkaa. Käveltiin ympäriinsä tota vuorta (taino oikeestaan kukkulaa), jossa Kamiros oli. Se oli tosi upeen näkönen paikka, ja kun kattelin noita pieniä talojen raunioita, mun päässä liikku tosi paljon erilaisia kysymyksiä. Millasta täällä on ollu reilut pari tuhatta vuotta sitten? Kuka tossa talossa on asunu? Miten ihmiset on tullu toimeen?

Mun ajatusvirta kuitenkin katkes, kun löydettiin äitin ja iskän kanssa kaks simpukkaa. Se oli oikeesti niin jännä tunne, että ne oli  todellakin miljoonia vuosia vanhoja. Äkkiä huomasin sen saman itkusen pikkutytön istumassa maassa. Kuulin, kun se puhu äitinsä kanssa.

"Missä kaikki simpukat on?"

"Kuule kun ei niitä varmaan oo enää. Täällä käy niin paljon ihmisiä, että kaikki on varmaan jo kerätty pois."
"Kyllä täällä pitää olla vielä jäljellä, ihan varmasti on"

Mulla tuli ihan tajuttoman paha mieli sen tytön puolesta. Pyysin iskältä toisen niistä meidän löytämistä simpukoista. Meinasin käydä antamassa sen sille tytölle, mutta ne oli jo jatkanu matkaa eteenpäin, koska bussi oli lähössä.

Jatkettiin matkaa sellaseen pieneen kahvilaan, jossa saatiin maistaa paikallista sitruunalimpparia. Oli muuten ihan tajuttoman hyvää! :) Se ei ollu semmosta perusfantaa, vaan siinä oli jotain erilaista ja harmittaa ihan hullusti, ettei sitä myydä Suomessa :(

Yhtäkkiä näin sen saman pikkutytön. Se oli just kävelemässä vanhempiensa kanssa meiän ohi. Kävelin sen luokse ja taputin sitä olkapäälle.

"Hei löysitkö sää yhtään simpukoita tuolla edellisessä paikassa?"

Se tyttö oli tosi pieni ja ujo, joten sen äiti vastas sen puolesta, ettei ne ollu löytäny yhtään.

"Tiiätkö kun me löydettiin kaks simpukkaa sieltä, niin aattelin, että haluaisitkohan sää tän toisen."

Laitoin sen simpukan tän tytön pikkuseen käteen. Se katto mua ihan ihmeissään sanomatta mitään. Sen äiti hymyili mulle ja kiitteli tosi paljon. Menin takasin äitin ja iskän luokse, ja lähettiin takas bussille oottamaan sen lähtöö.

Kaskas - pieni ötökkä, mutta pitää ihan törkeetä meteliä.

Seuraava etappi oli Monolithos-kylä - sama paikka, jonka ohi ajettiin Monolithos-vuorelle pari päivää aiemmin. Saatiin täällä paikassa ostaa paikallista hunajaa, jota oli useita eri makuja - timjamia, kanervaa.... :D

Monolithoksen jälkeen mentiin jonnekin pikkukylään syömään päivällistä. Se ravintola oli täynnä kulkukissoja, jotka oli kaikki lähes poikkeuksetta ihan tajuttoman laihoja. Yks niistä oli rampa, eikä sen toinen etutassu toiminu kunnolla, vaan oli jotenkin ihan ihmeellisesti taittunu. Meiän kävi äitin ja iskän kanssa niitä ihan hullusti sääliks, joten koska kellään meistä ei ollu kunnolla nälkä, päätettiin ruokkia niitä aina, kun tarjoilijan silmä vältti :D Ne kisko ihan tajuttoman määrän sitä ruokaa. Iskä ja äiti kiinnitti kahen kissan huomion toisaalle ruokkimalla niitä, sillä välin kun mää ruokin tätä rampaa. Se oli niin sulosta, kun se otti mun kädestä kii sillä terveellä tassullaan, ja veti mun kättä lähemmäs saadakseen ruokaa nopeemmin :D Tuli vaan niin ilonen fiilis sen jälkeen, kun ties, että ne sais nyt ainakin nukkua seuraavan yön maha täynnä ja elää ehkä vähän pitempään.

Oltiin pikkuhiljaa lähössä sieltä pois. Kiertelin siinä lähistöllä ympäriinsä, ja yhtäkkiä mulle tuli semmonen olo, että joku kattoo mua. Käännyin ympäri ja näin sen saman pikkutytön. Se vaan katto mua. Hymyilin sille ja huomasin, että sillä oli edelleen se simpukka kädessä. Se piti siitä huolta, eikä antanu ees pikkuveljensä aluks kattoo sitä. Se on vaan niin ihmeellistä, miten niin pienet asiat voi olla toisille niin tärkeitä. 

Jatkettiin matkaa kohti viimestä paikkaa. Se oli sellanen tosi kaunis ranta, jossa pääs uimaan jos halus. Me mentiin iskän kanssa hetkeks kuvailemaan siihen rantaan, sillä aikaa kun äiti jäi lepäilemään palmun alle :D

ja sitten vinkki - älkää ikinä hypätkö vedessä hattu päässä.

Lähettiin pian tän jälkeen takasin hotellille :) Mentiin äitin ja iskän kanssa syömään, ja sen jälkeen ottamaan kuvia pihalta yhessä ennenkun alettiin pakkaamaan. Kävin illalla vielä kuvailemassa tähtiä, ja sain jopa otettua kuvan milkywaysta. Ihan täydellisesti se ei onnistunu, koska ranta oli sen verran valaistu, mutta ihan tyytyväinen oon joka tapauksessa :)

En tiiä mitä voisin kertoo enempää, joten tiivistän tän kaiken siihen, mitä kirjotin reissun jälkeen facebookiin.

Mä voisin kirjottaa tähän siitä, kui lämmintä Rodoksella oli, kui ihana oli uida meressä, valokuvata muistikortit täyteen tai syyä joka ilta ittensä ähkyyn asti, mut täl kertaa mun mieleen jäi päällimmäiseks kuitenkin jotain ihan muuta - enkä osaa valita niistä sitä parasta.

En tiiä olikse se, kun oltiin pienessä kalastajakylässä, ja huomasin, miten paljon ihmiset voi hymyillä rahapulasta huolimatta. En tiiä olikse sittenkin se, kun ruokin rampautuneen pikkukissan äitin ja iskän kanssa ja tiesin, että se sais nyt ainakin nukkua masu täynnä ja elää ees vähän pitempään. Se saatto olla myös sen kolmevuotiaan pikkutytön ilme, kun vein sille meidän löytämän useita tuhansia vuosia vanhan simpukan, kun se ei ite löytäny omaa yrityksistään huolimatta. Tai sit se oli se hymy sen pienen kerjäläismiehen kasvoilla, kun iskä meni sen luokse ja makso sille ruuat.

En tiiä mikä oli parasta, mut nyt näin tosi läheltä sen, et pitäis osata nauttia niistä pienistäkin asioista. Jonkun päivä voi muuttua kerralla paremmaks vaan sillä, kun saa puolikkaan kanankoiven, rahaa lettuihin tai pienen simpukan :)

En tiiä mikä oli parasta, mut tuun muistamaan noi asiat aina. Tommoset jättää jälkensä - kuten myöskin varmaan se tyhmä parvekkeen ovi, jota päin mä kävelin vikana iltana. 

 Tää matka todellakin jätti jälkensä. Jos vaan joskus saan mahollisuuden päästä tonne uudestaan, mun ei tarvi miettiä vastausta kahta kertaa.

Paras reissu ikinä.