Colors of the Wind

Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon

Or asked the grinning bobcat why he grinned

Can you sing with all the voices of the mountains

Can you paint with all the colors of the wind

En oo oikeesti varmaan koskaan nähny taivasta, joka olis ton värinen. Sitä katellessa tuli jotenkin tavallistakin ilosempi fiilis - vähän samalla tavalla, kun vaikka sillon, jos joku pikkulapsi kävelee sua vastaan ja hymyilee ilman mitään syytä. Sillä hetkellä ei haitannu ees se, että mun housut oli kastunu polvista läpi (heitän kameralla sitä, joka sanoo että valokuvaus on helppoo :D), hypotermia uhkas ja pipo jäi johonkin oksannokkaan killumaan. Taide on tuskaa, niinkun Vilijonkka asian sanois.

Ps. Mulla tulee olemaan postailusta nyt pieni tauko, koska ens viikolla on neljä koetta :( Lupaan käydä sen jälkeen kuvailemassa paljon, ettei tulis enempää tämmösiä yhen kuvan postauksia :D Mulla on pari inspistä kehittymässä - saa nähä, kehittyykö loppuun asti vai jääkö homehtumaan johonkin mun aivonystyrän perukoille. 

Siihen asti moimoi ja ihanaa joulun odotusta kaikille<3

Ja hei! Tietääkö kukaan, että miksei mun postaukset päivity Blogloviniin? :(

Kun kuiskauskin on huuto

Kylmä lumituisku osuu kasvoihini. 

Kahlaan lähes polviini asti ulottuvissa kinoksissa vailla päämäärää. Tunnen vajoavani askel askeleelta syvemmälle hankeen ja kompastelen alituiseen lumen alle piiloon jääneisiin kiviin ja oksiin. Paksu lumipeite ympärilläni on täysin koskematon - lukuunottamatta vaivattomasti ja leikkisästi puiden lomassa kiemurtelevia, hetki hetkeltä heikommin erottuvia metsän eläinten jälkiä.

Valkea maisema näyttää samalta suunnasta riippumatta - sama lehdetön koivikko, aukoton pilviverhon peittämä taivas, virheetöntä puhtautta hehkuva maa. Aivan kuin olisin ainoa, viimeinen elävä olento maan päällä - seuranani vain kevyesti maata kohti leijailevat lumihiutaleet. 

Tunnen jalkani uppoavan maassa olevaan syvennykseen ja kenkäni täyttyvän lumella. Kylmyys kulkee pysähtymättä lävitseni saaden minut värähtämään vaistomaisesti. Vedän kohmettunein käsin karvareunuksisen huppuni syvemmälle päähäni ja nostan katseeni kohti pilviä, kohti kaukaisuutta, jossa täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain tuulen kevyt kuiskaus.

  Seuraan hetken katseellani lumihiutaleiden särkymätöntä rauhaa, joka laskeutuu maahan niiden mukana. Seuraan niiden huolettomuutta, katson niiden keveyttä, tunnen niiden sulavan hiljalleen kasvoilleni. 

Hengitän syvään ja annan itseni kaatua pehmeään maahan.

Rauha, huolettomuus, keveys.

Aivan kuin se ei loppuisi koskaan.

Kun luova hetki yllättää

Haha, tässä kuvassa yhistyy oikeestaan koko mun luonne. Se, ettei missään oo päätä eikä häntää. 

Olin tänään alottelemassa läksyjen tekoo, kun päätin alkaa tehä piparkakkutaloa. Sain sen tehtyä noin puoleen väliin, kun yhtäkkiä mun päähän tupsahti jonkinnäkönen inspis. Se oli oikeestaan aika hauskaa, koska siltä istumalta juoksin mun huoneeseen, sotkin mun oikeen silmän kullanvärisellä glitterillä ja tein vähän Gagamaiset meikit + käärin puolet mun päästä folioon. Jotain kuitenkin näytti puuttuvan siitä kokonaisuudesta, joten kävin hakemassa riikinkukon sulan mun naaman eteen. Sen jälkeen mun oranssi paita ei kuitenkaan enää sopinu sen sulan kanssa, joten päätin laittaa päälle mun 6 vuotta vanhan Kiinasta ostetun paidan ja muodostaa mun hiuspehkosta tollasen Helsingin tuomiokirkon kokosen kupolin mun päälaelle.

Tää kuvastaa käytännössä sitä, ettei valokuvauksen tarvi olla mitään vakavaa puuhaa :D Se on kivaa just siks, että siinä saa päästää oman luovuushirviön pois häkistä ilman, että kukaan pitää sua täysin seonneena. Äitiä ei lasketa. Se tietää, ettei mun päässä oo kaikki funktiot jatkuvia.