Good Girl Gone Bad

Istuin eilen bussissa matkalla kotiin ja yhtäkkiä mun päähän synty jonkinnäkönen inspiraatio. Kuvittelin mun mielessä tytön - hiukset märkänä, meikit poskilla - epävarmana itestään ja siitä, mihin suuntaan pitäis mennä. Kun pääsin kotiin, kävin nopeesti tökkäämässä kameran akun latautumaan ja jäin meikkailemaan itteäni (en alkanu siinä vaiheessa metsästää malleja, kun ne tuntuu muutenkin olevan vähän hakusessa... :D). Menin kameran ja jalustan kanssa suihkuun ja aloin räpsiä muutamia kuvia märkänä ja hytisevänä - taustalla ryppynen lakana, jonka jo valmiiks tiesin tuottavan vaikeuksia muokkausvaiheessa. En tienny siinä vaiheessa ees, että mitä oikein hain sillä kuvalla, mutta muokkausvaiheessa aloin pikkuhiljaa hahmottaa sen, millasen tahon siitä kuvasta tehä.

Kuvassa oleva tyttö seisoo valinnan eessä. Heikot kirkkauden "säteet" lähtee tytöstä poispäin, yrittäen vetää tätä epätoivoisesti kohti valoa, kohti hyvyyttä. Vastaavasti selän takana on hämärämpää ja tyttö on jo osittain siellä - tummat märät hiukset ja levinneet mustat meikit kuvastaa väliinpitämättömyyttä, vaikeuksia ja sitä sisäistä pimeyttä, joka on alkanut ottaa vallan tästä ihmisestä. 

Kattelin tätä kuvaa ja mietin, että miks oikein tein tämmösen. Aloin miettiä tän merkitystä ja sanomaa, ja yhtäkkiä tajusin, että se oikeestaan kuvastaa mua muutama vuos takaperin. 

Mulla oli tosi vaikee murrosikä. Olin ihan kamala ihminen, huusin ja kiukuttelin, juoksin ulkona porukoita karkuun ja kyykin puhelin kädessä männyn alla purkaen fiiliksiä mun parhaalle kaverille. Se oli aikalailla täys vastakohta sille, millanen olin pienempänä - ilonen ja pirtee, vaikkakin jo sillon tosi itsepäinen. Kaduin aina jälkeenpäin mun käytöstä ja tiesin, etten sais olla sellanen, mutta jostain syystä päädyin aina takasin siihen samaan tilanteeseen - huutamaan niille kahelle ihmiselle, jotka merkitsi - ja merkitsee yhä - mulle eniten koko maailmassa. 

Pikkuhiljaa (okei, vuoden tai kahen jälkeen) tää vaihe alko kuitenkin helpottaa, ja se sama lapsuusiän kirkkaus alko taas ottaa jalansijaa ja syrjäyttää sitä pimeyttä, joka mun sisällä oli yläasteella. Mun elämässä tapahtu isoja muutoksia, jotka vaikutti siihen, millanen ihminen oon tänä päivänä. Kohtasin isoja pettymyksiä, jotka vahvisti mua entisestään. Selvisin niistä, enkä ollut enää niin sinisilmänen, mitä olin aiemmin. Lähennyin taas tosi paljon mun vanhempien kanssa, joiden neuvoja kuuntelen yhä tänäkin päivänä kaikissa vaikeissa asioissa. Sain kissan, joka osotti mulle, ettei tässä maailmassa selvii huolehtimalla pelkästään itestään. Aina on muita, jotka tarvitsee apua ja huolenpitoa.

Tein tästä kuvasta sellasen mitä se nyt on, koska uskon, että aika moni löytää elämästään jonkinlaisen tilanteen, kun on tiettyjen valintojen eessä. Periaateessa tietää, että mikä olis oikein, mutta siitä huolimatta tasapainottelee jossain puolenvälin tienoilla.

Ei meistä kukaan oo kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Kaikista löytyy molempia. Ehkä me tiedetään alitajusesti tai ihan tietosestikin, että miten meidän tulis toimia, mutta ei kukaan pysty aina toimimaan oikein. Ei ne valonsäteet yksin pysty meitä kuljettamaan sille toiselle puolelle. 

Siihen vaaditaan lisäks omaa ymmärrystä.

Siihen vaaditaan vaikeita päätöksiä.

Siihen vaaditaan oikeita tekoja.

Siihen vaaditaan meitä.