Minä ja valokuvaus

Multa on pariin otteeseen toivottu tämmöstä postausta, jossa kerron vähän kuvaamisen taustoista, joten tässä tulee :)

Kaikki alko varsinaisesti kasiluokan joulusta, jollon sain lahjaks mun ensimmäisen (ja ainakin tähän asti ainoan :D) järkkärin. Olin kuvaillu jo ennen sitä semmosella Canonin suht hyvällä pokkarilla jonkun verran, mutta sillon se kuvien räpsiminen oli ollut lähinnä semmosta selfieitä kaverin kanssa ja lomareissuilla sitten turistimaisesti vähän enemmän ympäristöä. Niissä kuvissa oli semmosia satunnaisia onnistumisia, mutta ne tuli oikeestaan puoliks vahingossa. Kuvasin pelkästään täysautomaatilla tai sitten tein jotain yksittäisiä värisäätöjä. Niin, ja horisontti oli aina vinossa :D

Italia 2009,
Canon PowerShot SX200 IS

Jossain vaiheessa kasiluokkaa aloin kuitenkin kiinnostuu valokuvauksesta vähän enemmänkin. Menin koulussa kuviksen valinnaiselle valokuvauskurssille, ja vaikkei ne siellä otetut kuvat mitään huippuja ollutkaan, mun kiinnostus kuvaamiseen alko silti herätä.

Kuviskurssi 2010
Canon Powershot SX200 IS

No, sitten sain jouluna sen järkkärin (Nikon D7000), josta jo alussa mainitsinkin :) Eksyin we<3it sivustolle ja tumblriin ja kaikkialle tollasiin inspiraatiosivustoille ja aloin (lue: yritin) ottaa vähän sen tyyppisiä kuvia (hahah, nyt kun katon niitä niin naurattaa :D) ja aloin muutenkin kuvailla paljon enemmän. Ne oli pääasiassa kuvia vesipisaroista (joista jotkut jopa oli ihan hienoja), koriste-esineistä, mun penaalista, linssinsuojuksesta - ja nekin yhä täysautomaatilla. Pelkkä järkkäri oli siinä vaiheessa jo niin huikee juttu, että pelkäsin pilaavani sen mun virityksillä :D Jos kiinnostaa katella niitä kuvia, suosittelen klikkaamaan TÄSTÄ :D Kati 9lk bloggaa.

Pikkuhiljaa mulle alko kuitenkin syntyy sellanen oma näkemys. En varsinaisesti opetellu kuvaamaan, vaan jotenkin tuntu että kamera kasvo vähitellen osaks mua :D Aloin jollain tasolla nähdä sen, että millanen asettelu näyttää hyvältä, millaset arkisetkin kohteet voi olla kuvauksellisia, millä vois olla jotain sanottavaa. Uskalsin kokeilla uusia asioita.

Kevään ja kesän 2011 (yllä olevat kuvat väliltä huhtikuu-heinäkuu) jälkeen mun kiinnostus kuvien ottamiseen lisäänty entisestään ja mulle alko muodostuu sellanen tietty omanlainen kädenjälki niihin otoksiin. En kokenu mitään ultimaattisia valaistumisia, taidot vaan lisäänty aina vähäsen kuva kuvalta harjottelun myötä. Aloin hahmottaa sen, että mistä kuva kannattaa rajata, miltä tasolta ja etäisyydeltä se kannattaa ottaa, mistä suunnasta valon pitää tulla. Sain myös lisää objektiiveja, jotka toi ihan uusia ulottuvuuksia ja lisää intoa kuvien ottamiseen. Kuvasin enimmäkseen luontoa, mutta satunnaisesti myös ihmisiä, mikäli ne suostu mun malleiks :D

Vilma 2011

Olin muokkaillut mun kuvia pari vuotta pelkästään Photoscapella ym ilmaisohjelmilla, mutta sitten sain 17v lahjaks äitiltä ja iskältä Photoshop Elementsin. Aluks muokkailin ihan näitä perus värisäätöjä ym, mutta vähitellen aloin oppia ihan uusia juttuja sillä. Se tuntu tosi kätevältä esimerkiks tämmösissä asioissa, että jos halus muokata kuvasta jonkun pikkuvirheen pois. Niinkin perusasia, kun "Healing Brush Tool", oli mulle ihan uus ja ihmeellinen juttu. Opin myös vähän aikaa sitten leikkimään layereilla (niinkun saitte täälläkin huomata..), ja tavotteena olis oppia lisää uusia asioita mahollisimman pian :)

Vilma 2011

Syksy 2013, kuvat vuosilta 2011-12

Ehkä noin puoltoista vuotta sitten aloin vihdoinkin luopuu siitä täysautomaatilla räpsimisestä. En antanu enää kameran tarkentaa itekseen, vaan tein sen käsin. Aloin myös kokeilla erilaisia säätöjä, muun muassa pitkää valotusaikaa, mutta en vielä sillon todellakaan tajunnut sitä, että millasiin asioihin ne vois vaikuttaa. Vähitellen opin tekemään niitä samoja asioita mitä teen nykysinkin - muun muassa kuvaamaan virtaavaa vettä päivänvalossa, saamaan tähdet näkyviin, pysäyttämään liikkeen.

Viimesimpiä käänteitä mun "kuvaajan uralla" on varmaankin ollut viime keväänä harmaasuotimen saaminen, joka on mahdollistanut mulle sellasia kuvia, joihin oon jopa ite jollain tasolla tyytyväinen :D Sen lisäks sain muutamia viikkoja sitten vihdoinkin käyttöön Photoshop Lightroomin, joka on tuonut niin paljon sisältöä mun kuvien värimaailmaan! :)

Harmaasuodin + 30sec valotusaika

Harmaasuodin + 20sec valotusaika

Oon nyt viime aikoina saanut täällä blogissa (ja eilen Escapessa Kaisalta ja Mariannelta, kiitos teille siitä :DD <3) kehuja mun blogista ja täällä olevista kuvista ja se on tehny mut aivan tajuttoman onnelliseks. Tuntuu ihan hassulta, että jotkut oikeesti uskoo mun otoksiin ja sanoo, että musta olis taidealalle. Oon siitä ihan tajuttoman kiitollinen, koska kaikki se lisää mun motivaatiota ja halua oppia lisää asioita. Ei sillä, etteikö sitä olis jo ennestään, koska vaikka mä lääkäriks tahdonkin, haluan mä myös isona tehdä valokuvaajan duunia jonkinasteisena sivubisneksenä. En pidä itteeni vielä tarpeeks hyvänä siihen hommaan, mutta onneks mulla on vielä paljon aikaa harjotella :) Ja vaikkei musta koskaan oikeeta valokuvaajaa tuliskaan, tulee tää silti aina säilymään mulle tärkeenä harrastuksena.

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista

Hiljaisuus.

Väritön maisema, putoavien lehtien havina. 

Hiuksiin tarttuva kylmä tuuli ja höyryävä hengitys. 

Metsän vihreys, lintujen laulu ja aurinkoiset kesäpäivät ovat jääneet taakseni. Pakkanen tanssii kevyesti ilmassa - verhoten hitaasti jäätyvän maan valkeaan lumihuntuun. Lehtien pinnoilla helmeilee jääkiteitä, roudan vangitsemat heinät katkeilevat jalkojeni alla. Käännän katseeni kohti puhtaan valkoista, pilvien peittämää taivasta, joka ennen loisti kirkkautta virheettömällä sinisyydellään.

Viimeiset valonsäteet kajastavat heikosti metsän takaa. Horisontti hohtaa vielä hetken kirkkaana, ennen kuin Aurinko painuu lopullisesti mailleen. Maisema ympärilläni alkaa hämärtyä, ja huomaan kynttilöiden syttyvän yksi kerrallaan ikkunoihin. 

Käännyn ympäri ja lähden seuraamaan omia, hankeen painuneita jalanjälkiäni. Kuljen ohi uinuvan muurahaispesän, yli kaatuneen puunrungon, ali lehdettömän oksiston. Kuulen takaani vaimenevan puron solinan, edestäni askel askeleelta lähestyvät liikenteen äänet. Hiljaisuus jää taakseni.

Pysähdyn.

Pienet, hennot hiutaleet leijailevat hiljalleen kohti maata. 

Tunnen pakkasen kiristyvän.

Talvi on täällä.

Ps. Mulle on sanottu siitä, että valokuvausblogeissa painotetaan yleensä lähes kokonaan niihin kuviin, eikä tekstiosuudet oo sillon kovin pitkiä. Mää tein vähän aikaa sitten muutamia postauksia ihan vaan parin rivin teksteillä, mutta jotenkin tuntu, ettei ne kuvastanu mua ollenkaan. Mä rakastan valokuvausta ja tän blogin teema on edelleenkin vahvasti sidoksissa siihen, mutta toinen asia, joka on oikeestaan yhtä lähellä mun sydäntä, on kirjottaminen. Tykkään tosi paljon kuvailla asioita, tapahtumia, ympäristöä ja mun ajatuksia vähän kaunokirjalliseen tyyliin. Kirjotan tällä hetkellä omaa fantasiaromaania (niinkun oon täällä aiemmin kertonutkin), ja tää on jotenkin tosi ristiriitasta, koska oikeesti luen tosi vähän kirjoja. Pointti oli kuitenkin se, että en halua laittaa postaukseen pelkästään ensiks muutamia kuvia peräkkäin ja sen jälkeen niiden alle teksti "eilisen kuvausreissun saldo". Haluan ennemmin heittää ne kuvat tänne ja lisätä väleihin tän ja edellisen postauksen tapaan pieniä tekstejä - ikäänkun ne olis jonkinasteinen kehyskertomus liittyen niihin kuviin ja niiden ottamiseen. Aina sitä inspiraatiota/jaksamista kirjottamiseen ei kylläkään löydy, mutta jos niitä vaan yhtään on, aion jatkossakin tehä postauksia välillä samalla tyylillä :)

JA AINIIN.

100 lukijaa.

En tiiä mitä sanoo. Ootte ihania. Nyyh.

♥

Flashbacks

Olen yksin. 

Ranta on autio. Kaikki kesän äänet - lintujen laulu, lasten iloinen nauru, virtaava vesi - kaikki ne, kaikki ne onnea ja elämää täynnä olevat äänet, kaikki ne ovat hiljentyneet. Aurinko ei paista, lämmin tuuli ei pyyhkäise kevyesti hiuksia kasvoiltani. Vedän kohmeisin käsin toppatakin vetoketjun ylös asti kiinni ja tunnen vilunväristyksen läpäisevän kehoni päästä varpaisiin. Katselen hitaasti virtaavaa vettä, kuuntelen sen vaimeaa ääntä, tunnen sen hohkaavan kylmyyden. Syksyinen ilma täyttää keuhkoni ja kohoaa höyrynä ilmaan. 

Suljen silmäni.

Vihreä metsä, sininen taivas, luokseen kutsuva vesi. 

Kaikki se avautuu eteeni. 

Mieleni täyttyy kuluneiden kesien muistoilla. Muistoilla, jotka vievät minut aina lapsuuteeni saakka. Muistan kesät rannoilla, muistan retket metsissä. Muistan matkat mummolaan ja huvipuistoihin. Muistan kesän Italian auringossa ja lukemattomat kerrat Kanarian huumaavan kuumuuden syleilyssä. Muistoissani elävä lämpö virtaa lävitseni palauttaen minut ajassa taaksepäin.

Ympärilläni on marraskuu. Kylmä, pakkasen täyttämä kuukausi, joka saa muistikuvien lämmittämän ihoni nousemaan kananlihalle paksusta takista huolimatta. Ajatukseni ovat kuitenkin kaukana todellisuudesta. Kaukana pimeydestä ja harmaudesta. Kaukana nykyhetkestä.

Kylmyys jää taakseni.

Saan siivet.

Muutamia julkasemattomia kuvia vuosilta 2009 - 2013 :)

VIDEO

Haha, sainpas ladattuu tän tänne!

Pahottelen tota taustakohinaa, mutta mun piti suurentaa äänenvoimakkuutta vähän koska järven ja metsän ääni peitti meiän puhetta liikaa alleen :D Niin ja värimaailma näyttää lopussa paikoin vähän hassulta koska aurinko alko laskee ja mun kameran värisäädöt meni sitten siinä vähän :D Mutta: tässä tää nyt olis! Pahottelut että kesti niin kauan saada tää tänne :( Toivottavasti tykkäätte ja jaksatte kattoo :)

Ps. Huomaan nyt et hoen koko ajan "ja silleen "ja tälleen" "ja näi" :D
Pps. En saanu kaikkia kysymyksiä mahutettua vieläkään tähän videolle, joten teen niistä sitten postausta erikseen :)

The Sun Goes Down

Parit kuvat eiliseltä :) Laatu nyt ehkä kärsi vähän flickrin kautta ladattaessa, mut ei se mitään. Joka tapauksessa oli tosi upee ilta - kateltiin Juhon kanssa tähtiä rannalla sen jälkeen, kun oltiin saatu vihdoinkin se kysymyspostausvideo (jonka lataan tänne ihan parin päivän sisällä) kuvattua :) Toi niiden ranta on ehkä paras ikinä tähtien kuvaamiseen. Taian muuttaa niiden laiturin alle asumaan.

Ps. Tietääkö kukaan, et miten html- tai css-koodia muuttelemalla sais ton bannerin ja välilehtien otsikot samalle kohalle ton blogitekstin ja päivämäärän kanssa? Oon viimesen tunnin ajan yrittäny säädellä niitä aika huonolla menestyksellä :( Ne ei liiku. Plää.

Kiitos Eeva! :) Sain ne keskelle :D

Good Girl Gone Bad

Istuin eilen bussissa matkalla kotiin ja yhtäkkiä mun päähän synty jonkinnäkönen inspiraatio. Kuvittelin mun mielessä tytön - hiukset märkänä, meikit poskilla - epävarmana itestään ja siitä, mihin suuntaan pitäis mennä. Kun pääsin kotiin, kävin nopeesti tökkäämässä kameran akun latautumaan ja jäin meikkailemaan itteäni (en alkanu siinä vaiheessa metsästää malleja, kun ne tuntuu muutenkin olevan vähän hakusessa... :D). Menin kameran ja jalustan kanssa suihkuun ja aloin räpsiä muutamia kuvia märkänä ja hytisevänä - taustalla ryppynen lakana, jonka jo valmiiks tiesin tuottavan vaikeuksia muokkausvaiheessa. En tienny siinä vaiheessa ees, että mitä oikein hain sillä kuvalla, mutta muokkausvaiheessa aloin pikkuhiljaa hahmottaa sen, millasen tahon siitä kuvasta tehä.

Kuvassa oleva tyttö seisoo valinnan eessä. Heikot kirkkauden "säteet" lähtee tytöstä poispäin, yrittäen vetää tätä epätoivoisesti kohti valoa, kohti hyvyyttä. Vastaavasti selän takana on hämärämpää ja tyttö on jo osittain siellä - tummat märät hiukset ja levinneet mustat meikit kuvastaa väliinpitämättömyyttä, vaikeuksia ja sitä sisäistä pimeyttä, joka on alkanut ottaa vallan tästä ihmisestä. 

Kattelin tätä kuvaa ja mietin, että miks oikein tein tämmösen. Aloin miettiä tän merkitystä ja sanomaa, ja yhtäkkiä tajusin, että se oikeestaan kuvastaa mua muutama vuos takaperin. 

Mulla oli tosi vaikee murrosikä. Olin ihan kamala ihminen, huusin ja kiukuttelin, juoksin ulkona porukoita karkuun ja kyykin puhelin kädessä männyn alla purkaen fiiliksiä mun parhaalle kaverille. Se oli aikalailla täys vastakohta sille, millanen olin pienempänä - ilonen ja pirtee, vaikkakin jo sillon tosi itsepäinen. Kaduin aina jälkeenpäin mun käytöstä ja tiesin, etten sais olla sellanen, mutta jostain syystä päädyin aina takasin siihen samaan tilanteeseen - huutamaan niille kahelle ihmiselle, jotka merkitsi - ja merkitsee yhä - mulle eniten koko maailmassa. 

Pikkuhiljaa (okei, vuoden tai kahen jälkeen) tää vaihe alko kuitenkin helpottaa, ja se sama lapsuusiän kirkkaus alko taas ottaa jalansijaa ja syrjäyttää sitä pimeyttä, joka mun sisällä oli yläasteella. Mun elämässä tapahtu isoja muutoksia, jotka vaikutti siihen, millanen ihminen oon tänä päivänä. Kohtasin isoja pettymyksiä, jotka vahvisti mua entisestään. Selvisin niistä, enkä ollut enää niin sinisilmänen, mitä olin aiemmin. Lähennyin taas tosi paljon mun vanhempien kanssa, joiden neuvoja kuuntelen yhä tänäkin päivänä kaikissa vaikeissa asioissa. Sain kissan, joka osotti mulle, ettei tässä maailmassa selvii huolehtimalla pelkästään itestään. Aina on muita, jotka tarvitsee apua ja huolenpitoa.

Tein tästä kuvasta sellasen mitä se nyt on, koska uskon, että aika moni löytää elämästään jonkinlaisen tilanteen, kun on tiettyjen valintojen eessä. Periaateessa tietää, että mikä olis oikein, mutta siitä huolimatta tasapainottelee jossain puolenvälin tienoilla.

Ei meistä kukaan oo kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Kaikista löytyy molempia. Ehkä me tiedetään alitajusesti tai ihan tietosestikin, että miten meidän tulis toimia, mutta ei kukaan pysty aina toimimaan oikein. Ei ne valonsäteet yksin pysty meitä kuljettamaan sille toiselle puolelle. 

Siihen vaaditaan lisäks omaa ymmärrystä.

Siihen vaaditaan vaikeita päätöksiä.

Siihen vaaditaan oikeita tekoja.

Siihen vaaditaan meitä.

Ennen ja jälkeen - The Power of Photoshop

Kaikki tietää nää "Maybe it's Maybelline" -sloganit. Sloganit, joihin on liitettynä lähes poikkeuksetta kuva virheettömästä valokuvamallista, jota katsotaan ihaillen ja toivotaan, että näytettäis samalta.
Vastaavasti kaikki tietää, että oikeesti se on "Maybe it's Photoshop". Ei se meikki meitä samalta saa näyttämään - ei ees niitä malleja niissä kuvissa.

Photoshop tekee malleista nykysin viimeistä hiuskarvaa myöten sen näkösiä, kun median luomat kauneusihanteet vaatii. Siitä huolimatta ihmiset tavottelee samaa ulkonäköö kun niissä kuvissa. Samaa pehmeetä, virheetöntä ihoo, jossa ei oo ainuttakaan ryppyä otsassa tai pienintäkään finniä leuassa. Samaa täydellisen muotosta vartaloo, johon ei välttämättä edes pääse, vaikka tekis töitä sen eteen vuosikausia.

"Healing Brush Tool", "Surface Blur" ja kaikki vastaavat photoshoppaajan perustyökalut on tuttuja mullekin. Käytän niitä aina poistamaan ne pienimmätkin virheet kuvista. Kukapa valokuvaaja tahtois, että katse kiinnittyy vähääkään johonkin epäolennaiseen pikkuasiaan, joka vie huomion muusta kuvasta? Yks klikkaus sinne tai tänne, ja tsädäm, sinne meni mätänevä lehti. Mutta oikeesti - veiskö se todellakin sen huomion? Huomaako joku sitä, että oon photoshopannu maasta jonkun tyhmältä näyttävän lehden pois? Huomaisko kukaan sitä, vaikken olis sitä siitä pois ottanutkaan? Onko ne kuvat enää aitoja, jos niitä muokataan liikaa?

Halusin tehä nyt vaihteeks tämmösen ennen/jälkeen -postauksen ihan vaan siitä, että miten iso merkitys photoshopilla voi oikeesti olla. Jälkeen-kuvat on tarkotuksella paikoin vähän ylimuokattuja ihan vaan kärjistämään sitä, mihin muokkauksella voi todella päästä. Tän tarkotus ei oo kritisoida photoshoppia - koska kuten jo sanoin, oon ite ihan yhtä koukussa siihen kun moni muukin. Tän tarkotus ei oo myöskään arvostella valokuvaajia ja niiden todellisia taitoja tai sitä, etteikö mallit oikeestikin olis tajuttoman kauniita. Ja niin, eikä myöskään Maybellinen meikkisarjaa - käytän itekin muistaakseni Maybellinen luomivärejä.

Huomasin nyt vaan tota Lightroomia käyttäessä, että ihan oikeesti, voin mennä syksyllä kuvaamaan ja saada sen vastaavan kuvan näyttämään lähestulkoon keväällä otetulta.

Kaikki ei oo sitä, miltä se kuvissa näyttää.

Ennen

Lokakuu 2013

Jälkeen

syksy (kärjistetty)

"Kevät"

Ennen

Jälkeen

Ennen

(värejä muokattu valmiiksi, oon myös poistanut vedestä poijuja ja ylimääräsiä valopisteitä ym.)

+

+

en muista oliko se tää vai yks toinen kuukuva :D anyways.

=

Valokuvaajat voi tietää, että esimerkiks viimesen kuvan kaltanen otos olis oikeestaan mahdotonta saada onnistumaan yhdellä napin painalluksella valaistuissa kaupunkiolosuhteissa - saati sitten milkyway ja kuu näkymään tarkasti samalla valotusajalla. Mä rakastan valokuvausta ja kuvien muokkaamista, mutta mä arvostan rehellisyyttä enemmän. Mää en taho, että kukaan ajattelee, että esimerkiks just toi viimenen kuva olis vaan otettu jossain rannalla oikeiden asetusten avulla. 

Ps. Ei, en todellakaan yleensä muokkaa mun kuvia näin paljon :D

Horror Is the Removal of Masks

Tää päivä oli paras pitkään aikaan. Aamulla heräsin aikasin ja lähdin yksin keskelle metsää kävelemään. Löysin uuden polun, uusia maisemia ja jäin juttelemaan jonkun vanhan pariskunnan kanssa hetkeksi. Iltapäivällä mentiin Amin kanssa kuvailemaan. Oltiin pitkään suunniteltu näiden kuvien ottamista ja nyt päästiin vihdoinkin toteuttamaan se kaikki. Mää olin vaan niin elossa. Kuvaaminen. Se on vaan jonkinnäkönen kutsumus. Siitä ei pääse mihinkään.

Illalla setä, täti ja serkku tuli käymään ja just kun luulin ettei päivä vois muuttuu paremmaks - iskä osti mulle Photoshop Lightroomin <3 

Hui kun kello on paljon.

Hyvää yötä kaikki, tää onnellinen tyttö painuu nyt sänkyyn :) 

ps. Uusia lukijoita on tullut lyhyessä ajassa ihan hirmusesti! Ootte ihania.