Oma esikuvani

UE3 - Pohdintatehtävä omasta esikuvastani

Joulupäivä 2006. Ulkona satoi hiljaa lunta, ilta oli hämärtymässä. Punatulkku laskeutui pappani pystyttämälle lintulaudalle syömään siemeniä. Mummolani näytti yhtä kotoisalta kuin edellisenäkin vuotena tähän aikaan. Nurkassa oli pieni joulukuusi, ikkunalle oli sytytetty muutama kynttilä. Vanhempani puhuivat keittiössä mummoni kanssa, minä puolestani istuin olohuoneen sohvalla ja katselin, kun pappani soitti mandoliinia ja lauloi. Hän oli aina ollut musikaalinen ja rakastanut joulun aikaa. Aina kun hän soitti, näytti siltä, kuin mikään ei olisi muuttunut - kuin hän olisi yhä se sama mies, joka vei meidät aina vierailumme aikana kiertelemään tiluksia ja katsomaan hänen pilkkomiaan polttopuita. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, etteivät asiat olleet enää niinkuin ennen.  Kun hän lopetti soittamisen, hymyilin ja kerroin, kuinka taitava hän oli. Hän ei vastannut, katsoi vain minua. En ollut varma, tunnistiko hän minua enää.

Jos olisin tiennyt, että se oli viimeinen jouluni hänen kanssaan, olisin varmasti sanonut hänelle niin paljon enemmän. 

Pappani tila huononi kevään aikana nopeasti. Hän alkoi unohdella entistä enemmän tavallisia, arkipäiväisiä asioita. Lopulta hän ei enää tunnistanut omaa kotiaan, jonka hän oli yhdessä rakentanut mummoni kanssa. Hän muutti pysyvästi hoivakotiin.

Viimeisten kuukausien aikana hän joutui usein sairaalaan. Ensin syynä oli munuaisaltaan tulehdus, seuraavana sydäninfarkti. Kun hän joutui sairaalaan kesän alussa, tunsin sisimmässäni, ettei hän palaisi sieltä enää. Kun kävimme katsomassa häntä viimeisen kerran, hän makasi liikkumatta sängyssä, hengitti raskaasti ja katseli meitä. Pidin hänen kädestään kiinni, mummoni silitteli hänen otsaansa ja kertoi hänelle, kuinka upean siniset tämän silmät olivat. Isäni laski kätensä pappani olkapäälle ja sanoi: "Vielä me mennään kotiin ja viritetään sun mandoliini kuntoon. Vielä sä pääset kotiin soittamaan."

Tiesimme kuitenkin kaikki, ettei niin tulisi tapahtumaan. 

15.6.2007 setäni soitti. Hän kertoi isälleni, että pappa oli kuollut hetki sitten. Hän ja mummoni olivat olleet paikalla. 

Ymmärsin tilanteen kuitenkin vasta, kun saavuimme samana päivänä mummoni luokse. Hän itki - osittain ikävästä, osittain helpotuksesta. Hän tiesi nyt, ettei papan tarvitsisi kärsiä enää. Pappa oli nukahtanut rauhassa, oma vaimo ja poika vierellään. 

Esikuvasta puhuttaessa ihmiset mainitsevat usein kaikkien tuntemia, menestyneitä julkisuuden henkilöitä. Näyttävien ja tunnettujen saavutusten takana olevia ihmisiä on helppo ihailla ja heidän kaltaisekseen halutaan tulla. Joskus oma esikuva löytyy kuitenkin Hollywoodia lähempää. Joskus oma esikuva löytyy talosta, jossa istuin melkein seitsemän vuotta sitten kuuntelemassa joululauluja mandoliinilla säestettynä. 

Kun pappani kuoli, olimme aluksi huolissamme mummoni jaksamisesta. Tiesimme, että hän oli osannut sopeutua ajatukseen jo papan asuessa hoivakodissa, mutta oman miehen kuolema yli 50 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen on aina raskas kokemus. Hän ei kuitenkaan lamaantunut. Hän suri ja itki, kuten asiaan kuuluu, muttei koskaan antanut surun ottaa valtaa itsestään. Hän toimi kuten ennenkin - siivosi taloa, kävi setieni kanssa kaupassa ja laittoi ruokaa. Ainoana poikkeuksena tavallisten toimien rinnalle tuli papan tavaroiden ja vaatteiden myyminen sekä kukkien kastelu haudalla. 

Mummoni selvisi menetyksestään jatkamalla elämäänsä rutiinien voimalla. Hän säilytti vahvan, itsenäisen ja päättäväisen asenteensa eikä koskaan antanut periksi. Pikkuhiljaa huomasimme, kuinka mummoni alkoi hymyillä joka kerta vierailumme yhteydessä aina vain enemmän. Tiesimme, ettei meidän tarvitsisi olla hänestä enää huolissaan.

Aloin ihailla hänen tapaansa suhtautua elämään ja vastoinkäymisiin. Hän jatkoi elämäänsä eteenpäin unohtamatta kuitenkaan mennyttä. Hän näytti minulle, kuinka kaikesta on mahdollista selvitä, kun vain muistaa toivoa. *

Joka kerta, kun käymme hänen luonaan, ihailen häntä juuri siitä syystä. Vaikka vanhuus on tuonut mukanaan erilaisia vaikeuksia, hän on kaikesta huolimatta iloinen, pirteä ja reipas. Hän ei koskaan valita mistään. Hän asuu maalla pienessä tuvassaan eikä omista nykyajan hienouksia - ei tietokonetta, ei tiskikonetta. Hän tekee kaiken itse ja selviää kaikesta. Hän muistelee hyviä asioita papastani, katselee seinällä riippuvaa mandoliinia ja nauraa heidän yhteisille muistoilleen. 

Ja joka ilta, kun hän käy nukkumaan, viimeinen asia jonka hän näkee, on tuttu hymy hänen yöpöydällään olevissa kehyksissä. Tuttu hymy ja kirkkaan siniset silmät, jotka valvovat ja katselevat häntä kaikissa arjen tilanteissa. Joka ilta hän nukahtaa miehensä viereen vanhan kamiinan hehkuessa makuuhuoneen seinustalla.

Kamiinan, joka lämpiää yhä saman miehen pilkkomilla polttopuilla.

ikävä<3

(*viittaus papan nimeen, joka siis oli Toivo)