Mietiskelyä

Täällä kirjottelee tämmönen viiden ja puolen tunnin yöunilla päivästä selvinnyt tyttö. Katsu oli meillä yötä, joten eihän siitä nukkumisesta mitään tullu :D Kateltiin kaks leffaa, juteltiin 10 tuntia, naurettiin ittemme kipeiks ja tehtiin kello kolme aamulla pirtelöö :D Oon nyt vähän tämmönen pystyyn nukahtanu zombie, eikä mun ajatuksenkulku oo nopeimmasta päästä, mut yrittäkää saada jotain selvää.

Oon tässä viimeaikoina miettiny aika paljon mun tulevaisuutta, ja ekaa kertaa mun elämän aikana se alkaa tuntua vähän pelottavalta. Oon aina ollu niin varma siitä, et miten mun elämä menee, mut nyt jotain mun ajattelussa on muuttumassa. Tää lähestyvä täysikäsyys on alkanu avata mun silmiä ihan uudella tavalla, eikä kaikki tunnukaan enää niin varmalta ja aukottomalta.

Oon aina ollu niin varma siitä, et musta tulee isona lääkäri. Taino, aina ja aina. Oikeesti päädyin siihen vasta seiskaluokalla. En oo kovin monelle kertonu, et mikä mun suunnitelma oli ennen sitä. Se mun sillonen unelma ei ollu kovin kaukana nykysestä, sillä halusin olla eläinlääkäri. Oon aina rakastanu eläimiä, ne ei oo vaan sulosia pörrösiä otuksia mulle, vaan jotain paljon enemmän. Enkä osaa selittää et mitä. Alakouluikäsenä mää hoidin loukkaantuneita lintuja, ruokin oravia ja autoin kulkukissaa pääsemään löytöeläinkotiin ja sitä kautta uuden omistajan luokse. Olin ihan varma, että tuun auttamaan eläimiä aikuisena ammatikseni. Mikä sit muuttu? Miksen mää enää oo varma
siitä, että musta tulee eläinlääkäri?

Mää menin seiskaluokalla TET:iin eläinlääkäriasemalle. Se tuntu ihan unelmalta. Sain olla eläinten kanssa niin paljon kun halusin, sain auttaa niiden auttamisessa. Ja sen muutaman päivän aikana sain kokee jotain ihan unohtumatonta; pääsin seuraamaan koiran keisarileikkausta ja avustamaan vastasyntyneiden pentujen hoidossa.

Se arki ei kuitenkaan olis pelkkää uuden elämän syntymistä ja onnenkyyneleitä. Se olis joskus myös elämän lopettamista.

Se oli se ratkaseva tekijä. Kun mää pidin mun käsissä niitä vastasyntyneitä pentuja, mää tajusin jotain. Mää en koskaan vois kattoo mitään eläintä silmiin ja olla se, joka päättää sen elämän. En mä vois olla vastuussa niin isosta asiasta, kuin mitä elämä on. Ei se sais olla kiinni piikistä, jota mää pidän käsissäni. Mää tiedän ja ymmärrän sen, että se lopettaminen on usein eläimen omaks parhaaks, mut miks mun pitäis joutuu tekemään jotain sellasta, minkä voin ihan hyvin välttääkin?
Mää mietin mun tulevaisuutta sillon, ihan niinkun nytkin. Mää rakastin ajatusta lääketieteen opiskelusta, vaikka siihen ei eläimet liittyiskään. Ajatus tavalliseen lääkikseen menosta ei alkanu tuntuu ollenkaan hassummalta. Oikeestaan se alko tuntuu siltä mun kutsumukselta.

Mikä sit saa mut epäröimään nyt?

Lääkis on ollu niin pitkään se varma vaihtoehto, joka tuntuu just siltä oikeelta. Mää en oikeestaan oo paljon muita ammattivaihtoehtoja ees käyny läpi. Nyt oon alkanu miettiä, että onko se oikeesti se oikee paikka mulle. Mitä jos on olemassa jotain vielä parempaa?

Mun itseluottamus on myöskin kärsiny jonkun verran. Ja tähän syynä on kemia. Kemia on tosi iso aine lääkiksessä, eli sitä olis periaatteessa vaan pakko tajuta. Mulla taas kemia on se mun heikoin aine. Se tuntuu niin vaikeelta. Vaikka mä pänttään itteni ihan loppuun asti, se mun panostus ei riitä sellaseen numeroon, mitä tavottelen. Mää en oo huono kemiassa, mut sanotaanko et heikompi, kun mitä oon muissa aineissa. Esimerkiks fysiikka sujuu multa tosi hyvin. Se ei tuota mulle työtä kun murto-osan kemian työmäärästä ja se vaan tuntuu järkevältä ja loogiselta. Se on tavallaan se "mun aine". Kemia on kaukana siitä. Ja kemiaa tarvitaan lääkiksessä paljon enemmän kun fysiikkaa. Siks oonkin alkanu miettiä, et mitä jos se mun tulevaisuuden ammatti onkin esimerkiks fyysikko? Se ei kuulosta ees miltään kovin pahalta vaihtoehdolta. Oikeestaan se kuulostaa tosi hyvältä. Mää voisin yhdistää mun fyysikon uran ympäristöalalle, sillä siellä tarvitaan niitä paljon kaikenlaisessa suunittelussa. Mä yhdistäsin siinä mulle kaks kiinnostavaa alaa. No miksen mä sit oo varma tästäkään ja varaa ekaa syksyn opoaikaa itelleni, että voin hankkiutua kaikista kemian kursseista eroon?

Siihen on vaan yks syy. Lääkis on se mun kutsumus. Fyysikon ura olis tosi mielenkiintonen, mut kun mää kuulen siitä puhuttavan, mää en tunne mun sisällä mitään. Kun mä kuulen puhuttavan lääkiksestä, kaikki palaset loksahtaa kohalleen. Se tuntuu niin oikeelta. Mää nään itteni valkonen lääkärintakki päällä. Se on se, mitä mä haluun. Tai siis luulen haluavani.

Mää pelkään et teen virheen. Työ eläinten kanssa houkuttelee mua vieläkin niin paljon, että jos olis olemassa ammatti, jossa voin olla eläinlääkäri ilman, että mun täytyis lopettaa eläimiä, mää todennäkösesti lähtisin sinne.

Mä oon edelleen aika varma siitä, että mä päädyn lääkikseen. Mua kuitenkin pelottaa, että mitä jos en läpäse pääsykokeita? Mitä jos yritän vuosia päästä sisään, mut en koskaan onnistu? Mun pitäis hylätä mun unelma. Entä mitä jos pääsen sisään, mut huomaankin, et ei se oikeesti ookaan se, mitä haluun mun elämältä? Molempiin tilanteisiin liittyy sama kysymys: mitä mä sit teen? Ei mulla oo plan B:tä.
Kai musta sit tulis fyysikko. Mut miks mun pitäis ryhtyy johonkin sellaseen vaan siks, koska oon hyvä siinä? Fyysikon ura ei nimittäin tunnu siltä kutsumukselta. Tai mistä mä tiiän, vaikka se oliskin.
Välillä tuntuu vaan, että yritän tehä kaiken liian suunnitellusti. Ketä mä huijaan, aika usein tuntuu siltä. Mun pitäis vaan hyväksyä se, että mikään ei oo varmaa. Ei vaan saa luovuttaa. Pitää pyrkiä siihen, mikä tuntuu oikeelta. Lääkis tuntuu siltä.

Mut tuntuuko se siltä vaan siks, koska en voi saada sitä, mitä haluun tehä tulevaisuudessa eniten - samaa työtä, mut eläinten kanssa. Mä voin välttää lopettamisen, mutten vastuuta. Samalla kun mä vältän sen asian, mitä en ikinä haluais tehä, menetän mun mahollisuuden sisällyttää eläimet mun työhön. Kaikkee ei voi saada. Pitää päättää, mitä haluu eniten.

Olishan sitä sit mahollista työskennellä eläintenhoitajana tai jonain muuna vastaavana, mut on se työ sit kuitenkin sen verran erilaista, et kyl mä ennemmin oon lääkäri. Mun pitää vaan hyväksyy se, ettei musta tuu eläinlääkäriä, ja yrittää tehä mahollisimman paljon kompromisseja. Vaikka mä oisin lääkäri, niin ei se estä mun elämää eläinten kanssa. Mä voin aina ostaa lemmikkejä. Mä voin antaa mun kaiken huomion mun omille eläimille. Ei mikään paha vaihtoehto, eihän?

Mulla on ollu kaks hamsteria ja nyt kissa. Oon omistanu lemmikin 11-vuotiaasta asti. Ne kaikki vuodet on ollu mun elämän onnellisimpia siks, että niihin on kuulunu joku eläin. Hamsterit oli pieniä, mut ne teki mut tuhansia kertoja onnellisemaks, kun mitä niiden koko anto ymmärtää. Nyt kun mulla on kissa, en vois kuvitella mun elämää ilman sitä. Se on se mun oma kissa. Mun oma.

Pitkästä aikaa mun ajatukset alkaa selkiytyy. Ei lääkis sulje eläimiä pois. Mää voin silti saada lähes kaiken mitä haluun. Mää en vaan saa luovuttaa mun unelmien tavottelua vaan siks, et joku asia on vaikee. Esteet on tehty ylitettäviks. Joskus sen yli ei pääse ekalla kerralla, mut sen ylittäminen ei oo mahdottomuus.

Se on vaan haaste, joka pitää ottaa vastaan.