Suomen lukiolaisten liitolla on menossa varmaan monelle jo tuttu "kutsu mua" -kampanja kiusaamista vastaan, mikä on mun mielestä ihan älyttömän upea asia. Osallistuin siihen instagramissa ( oon siellä nimimerkillä katisara_ ) itsekin ja kirjoitin kuvatekstiksi mun oman tarinan, jonka halusin jakaa kaikille kiinnostuneille - aihe kun sattuu olemaan valitettavan tuttu. Aika harva teistä mua varmaan instassa seurailee, joten päätin tehdä tästä nyt ihan omanlaisensa postauksen (lue: pienimuotoinen romaani tulossa).
Kaikki alkoi siitä, kun ala-asteella mut jätettiin yhtäkkiä yksin. Musta alettiin puhua pahaa selän takana, töniä nurin ja sulkea kaiken yhteisen ulkopuolelle - enkä tiedä vieläkään syytä siihen. Kai sillä sitten oli jotain tekemistä mun homealtistuksen ja sen vaatimien erityisjärjestelyiden kanssa. Meidän luokkaan piti hankkia ilmanpuhdistin, en voinut osallistua sisäliikuntaan, en syödä samoissa tiloissa muiden kanssa - jonkun piti aina tuoda mulle ruoka luokkaan.
Muistan tosi elävästi kun yhden kerran kyselin kaikilta, että kuka jäisi mun kanssa syömään, mutta jokainen vältteli katsekontaktia ja luokkaan lankesi aika jäätävä hiljaisuus. Itkuhan siinä meinasi tulla. Ajattelin, etten saisi ruokaa ollenkaan, kunnes lopulta opettajan käskytyksen jälkeen yksi meidän luokan poika suostui tuomaan mulle annoksen. Sen jälkeen meidän luokkaan tuli lista, joka pakotti jokaisen jäämään vuorollaan mun seuraksi. Tän jälkeen aloin saada tosi ikävää piikittelyä kaikesta, mitä tein. Esimerkiksi nyt tuli mieleen se, kun olin saanut uudet luistimet, jotka poikkesi siitä tavallisesta valkoisesta mallista. Ne oli siniset ja samettiset, tykkäsin niistä tosi paljon ja laitoin ne iloisena jalkaan ekalle luistelutunnille. Hymy kuitenkin hyytyi aika äkkiä, kun yksi meidän luokan tyttö katsoi mun jalkoja oudoksuen ja kysyi "Miks sulla on tollaset? Etkö sä pysty pitämään edes tavallisia luistimia?"
Kukaan ei halunnut kirjoittaa mun ystäväkirjaan tai viettää aikaa mun kanssa. Olin sen verran pieni, etten tiennyt yhtään, miten siihen olisi pitänyt reagoida. Olin hiljaa, en kertonut edes vanhemmille. Kun mun ongelmat sisäilman kanssa paheni, jouduin jäämään kotiopetukseen. Tunsin olevani ihan yksin ja hukassa; numerotkin laski huomattavasti kun tieto koealueista ei tullut perille. Kaiken tän aikana vaan yks ihminen seiso mun vierellä koko ajan, ja se ihminen on edelleen yks mun parhaista ystävistä. Se ihminen on se mun rakas sekopää, jonka kanssa pyöritän K&M leffayhtiötä.
Lopulta jouduin vaihtamaan koulua. Uusi koulu oli tosi erilainen ja olin ihan ihmeissäni, kun toiset halusi vapaaehtoisesti olla mun kanssa. Numerot nousi takaisin normaalille tasolle, nauroin ensimmäisiä kertoja aikoihin kunnolla. Ne ihmiset sai mut jopa irtautumaan siitä surusta, minkä mun papan hiljattainen kuolema oli jättänyt jälkeensä. Vaikka jonkinlaista huomauttelua ulkonäöstä ja kovaa tahtia kihartuvista hiuksista olikin, olin onnellinen. Vaikka mun pitkäaikainen ihastus vastasikin mun tunteidenvuodatukseen "hyi vittu", hymy mun kasvoilla säilyi. Mä en ollut yksin, se oli tärkeintä.
Yläasteella kaikki alkoi kuitenkin taas muuttua. Kuulin, että musta puhuttiin taas pahaa selän takana. Olin pätijä ja hikke, koska pärjäsin koulussa. Olin huora, koska seurustelin hetken yhden ihmisen kanssa. Ihmiset, joihin olin luottanut, alkoi haukkua mun ulkonäköä.
"Sä oisit niin paljon paremman näkönen suorilla hiuksilla."
"Mikset sä meikkaa? Oisit niin nätti."
Pahin isku oli kuitenkin ehkä se, kun kävin pyynnöstä kysymässä hyvän kaverini ihastukselta, että tahtoisiko tämä joskus käydä juttelemassa kyseiselle kaverilleni. Pari tän pojan kaveria katsoi hetken aikaa yllättyneenä, kunnes toinen avasi lopulta suunsa.
"Hah, no jos se kaveris näyttää yhtään sulta niin no thanks!"
Yritin olla välittämättä, vaikka sattui ihan tosissaan. Yläaste jatkui aika samanlaisena ja ala-asteen huomauttelut ulkonäöstä alkoi vähitellen palautua mieleen. Mun itsetunto laski käytännössä nollaan. Mulla oli kuitenkin vierelläni läpi yläasteen ihminen, joka ei vielä tähän päiväänkään mennessä oo kyllästynyt kuuntelemaan mun murheita tai valitusta edes niistä maailman turhimmista asioista (klik). Katsu, oot mun paras ystävä ja ilman sua olisin varmaan näätäarmeijan kidnappaamana jossain päin Himalajaa.
Lukio tuntui olevan taas uusi alku. Otin heti mahdollisimman itsevarman asenteen ja tutustuinkin moniin ihmisiin. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kun sain pari kommenttia mun painoon liittyen tosi lyhyen ajan sisällä. En ollut silloin edes isokokoinen, ehkä kokoa 36-38. Silti mun itsevarmuus alkoi taas laskea ja kaikki aiemmat kommentit ulkonäöstä kummitteli mielessä. Jonkin ajan kuluttua muutama tosi epäedustava valokuva oli tavallaan piste iin päälle. Mä en nähnyt itessäni oikeastaan enää mitään hyvää: hiukset oli oudot, vartalo liian iso.
Päätin laihduttaa muutaman kilon, mutta niinkun varmaan moni huomasikin, homma lähti vähän käsistä. Mun paino tippui neljässä kuukaudessa yhteensä 17 kiloa.
Mulla kesti todella kauan päästä ylös sieltä kuopasta, mihin olin antanut itseni pudota. Se oli kaikkea muuta kuin helppoa - eikä ne silloin saadut ilkeät kommentit ulkonäöstä helpottaneet mun oloa yhtään. Tuntui, etten kelvannut ollenkaan. Isokokoisempana olin läski, laihana rääpäle, jota sai vapaasti alkaa syrjiä ja haukkua.
Pikkuhiljaa mä kuitenkin nousin. Opettelin arvostamaan itseäni sellaisena kuin oon, ja mun silloisella poikaystävällä oli todella iso merkitys mun itsetunnon kohoamisessa. Vaikka meidän suhde joitakin kuukausia sitten päättyikin, tuun olemaan tälle ihmiselle ikuisesti kiitollinen. Samoin ihanalle Sinille, jonka kanssa lähennyin varsinkin abivuonna. Ootte molemmat uskomattomia.
Yliopisto alkaa kahden päivän päästä ja toivon todella, että tää kaikki on nyt takana päin. Mä alan lopultakin tuntea, että oon taas oma itseni. Valokuvissa on sama, iloinen tyttö kuin lapsenakin. Hiukset nyt ottaa päähän aina, kun peilistä katsoo takaisin ihmisen sijasta pensas tai pari vuotta trimmaamatta ollut puudeli - mutta se ei kuitenkaan vaikuta siihen, miten mä suhtaudun elämään nykysin. Nyt mä oon vahvempi, nyt mä pärjään. Mä en anna itseni luovuttaa enää.
Kaikkien vaikeuksien aikana mulla on aina ollut ihmisiä tukemassa mua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ja se tuki on ollut mulle älyttömän tärkeää. Ilman sitä olisin varmaan vieläkin ihan hukassa, joten kiitos siitä ihan erityisesti kaikille neljälle - Millalle, Katsulle, Juholle ja Sinille. Te kaikki tuutte aina olemaan mulle älyttömän tärkeitä.
Kiusaamisen vaikutuksia ei kannata koskaan vähätellä. Se voi tuntua joskus pieneltä tai harmittomalta, mutta seuraukset voi olla sitäkin suuremmat. Puolustakaa ja olkaa muiden tukena. Se voi nostaa jo luovuttaneenkin takaisin jaloilleen.
